Selvä tyhjien lupauksien ja turhan jauhamisen aika on ohitse, sillä osa viisi ilmestyy nyt teidänkin silmillenne! (:
Helpoksi tätäkään ei tehty, mutta hammasta purren eteenpäin. Photobucketin ja kahvin voimalla tuhlaan turhat tunnit tähän ^^  Toivottavasti pidätte <3! 

~*~

Äidin lähdön jälkeen kaikki oli erilaista. Talon valtasi raukea hiljaisuus ja minun mielessäni kasvoi toivo paremmasta huomisesta. Elämästä ilman riitoja ja turhia murheita.

Jotenkin ilmapiiri muuttui päivä päivältä enemmän vaivaantuneeksi. Meillä ei oikein ollut mitään sanottavaa toisillemme enää. Koko pienen lapsuuteni elämä oli ollut huutoa, riitoja ja pieniä onnellisia hetkiä, nyt oli vain tyhjiä ja hiljaisia huoneita.

Mutta kai minä kuvittelin, että kaiken sen turhautuneisuuden keskellä kaikki oli hyvin.

Eräänä iltana kuulin isän äänen kantautuvan eteisestä. En kuullut kenenkään vastaavan, mutta epäilin, että äiti oli palannut.

Rasmus ilmeisesti pelkäsi samaa, sillä astuessani ovestani ulos tajusin hänen seisovan jähmettyneenä huoneensa suulla.

Isän ääni voimistui ja hän astui puhelimeen puhuen nurkan takaa. Hän keskusteli matalalla äänellä jonkun kanssa.

Salakuuntelusta kiinnijäämisen pelossa pinkaisimme Rasmuksen huoneeseen ja suljimme oven varovasti perässämme.

Oven takana meille nousi äänetön kina siitä kumpi saa salakuunnella ja vanhemman sisaruksen titteliini vedoten voitin kisan.

"Niin, ymmärräthän, tilanne on kinkkinen."

"Ei, en haluaisi heidän tietävän."

"Heti huomenna?"

Rasmus, joka oli kuunnellut lattianraosta, näytti järkyttyneeltä.

Emme olleet kuulleet paljoa ennen kuin isän ääni vaimeni jälleen kuulumattomiin, mutta pelkäsimme pahinta. Istuimme Rasmuksen lattialla monta tuntien vuoroin itkien pelosta ja kauhusta, vuoroin arvailleen mistä oli kyse.

Aamulla kun odotimme aamiaspöydässä isän heräämistä kinasimme siitä, että kumpi kysyy isältä eilisestä puhelusta.

Tehtävä lankesi minulle, koska Rasmus väitti minun olevan vanhempi, typerä syy, olemme kaksosia...

Mutta kun isä istui alas en voinut edes pidätellä itseäni, sanat vain karkasivat suustani, haluamattanikin.

"Sinä lähetät meidät pois", töksäytin. Pelkäsin, että olimme osuneet väärään, mutta isän kasvoille leviävä suru paljasti minun olevan oikeassa.

Se on totta, minun on pakko saada hoitoa mielenterveyteni takia. Minä haluaisin, että te ymmärrätte minua ja menette asumaan yhden sukulaisen luo, joka ottaa teidän mielellään vastaan.

Isän sanat pyörivät päässäni kun katselin viimeisen kerran alas kerrostalomme pihaa, se kaikki kuuluisi nyt menneisyyteen. Me lähtisimme muutaman minuutin päästä.

Me saavuimme vihreän paritalon pihaan. Ovi oli auki kutsuen kevättuulta sisään. Oli harvinaisen lämmin päivä ottaen huomioon, että olimme vasta kevään alkupuolella. Isä lähti pian tarpomaan varmoin askelein kohti uutta kotiamme.

Päästyämme sisään avokeittiöstä käveli luoksemme nainen, joka oli isän kertoman mukaan Kia Douggan. Hänellä oli ikää melkein viisikymmentä vuotta, mutta se ei vielä näkynyt hänestä ulkoisesti lainkaan. Silmien kulmissa oli hienoisia ryppyjä, kuin selvittämättömiä huolia.

Vaihdettuaan muutaman sanan uuden huoltajamme kanssa isä halasi vuoroin minua ja Rasmusta. Meinasin hukkua hänen lämpimään halaukseensa ja tiesin, että se olisi viimeinen pitkään aikaan. Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta esitin jälleen vahvempaa ja taioin kasvoilleni epätoivoisen hymyn.

Rasmus jäi katselemaan ikkunasta ulos kauan isän lähdettyä. Näin hartijoiden väpättävän aavistuksen. Tiedän tarkalleen miltä hänestä tuntui. Täysin tyhjältä, jotenkin hylätyltä ja silti siltä, että isä pitäisi meistä aina huolen.

Kia pahoitteli, että joutui poistumaan töihin melkein välittömästi, mutta hänen poikansa tuli esittäytymään meille.

"Olen Chris, te olettekin varmaan Bonnie ja Rasmus, äiti pyysi, että kävisimme syömässä ja ostamassa teille muutamat uudet vaatteet. Kävisikö se?"

Tunnelma oli aluksi kovin vaivautunut monestakin syystä. Ensimmäinen oli se, ettemme tunteneet tätä uutta poikaa, joka astui elämäämme niin monen surun keskellä. Toinen oli se, ettemme me olleet koskaan aiemmin olleet Rasmuksen kanssa missään ravintolassa. Kolmas syy oli se, että meillä ei ollut mitään kerrottavaa ja... voisin jatkaa tätä listaa ikuisuuksiin.

Pian ilmapiiri alkoi kuitenkin hieman hellittää. Chris kertoi meille päättävänsä lukion sinä vuonna ja jatkavansa yliopistoon opiskelemaan mahdollisesti lakia. Kuuntelin haltioituneesti hänen kertomuksiaan. Minä en ollut koskaan pärjännyt koulussa, saati käynyt siellä kamalan ahkerasti.

Palattuamme takaisin talolle - kotiin, tuntui vielä hiukan liian oudolta - Chris esitteli meille takapihan, seinän ja aidanvierustaa koristivat tomaati- ja mansikkapensaat. Päiväkausia paistanut aurinko oli saanut ne hieman näivettyneen oloisiksi, mutta iltapäivällä puhjennut vesisade luultavasti korjaisi hieman asiaa.

Kun kiertelin pientä kahden makuuhuoneen, kahden kylpyhuoneen, keittiön ja olohuonemaisen eteisen asuntoa löysin Chrisin makuuhuoneen. Se oli jaettu kahtia ja Chrisin nurkkauksen lisäksi huoneen perällä oli upeita prinsessa kalusteita. Ihailin niitä silmät kiiltäen ja ihmettelin, että kenen ne voisivat olla.

Kysyin huoneesta odotellessamme Kiaa ja Chris kertoi sen kuuluneen hänen siskolleen, joka ei enää asunut kotona. Chrisin katseen takana oli jotakin, surua? Minusta tuntui, että tämä oli lähtenyt jonkin riidan päätteeksi.

***

Viikonlopun ajan me tutustuimme uuteen perheeseemme. Chrisin isän mainitsemisesta seurasi usein vaivaantunut hiljaisuus, mutta Kia sanoi vain, että he olivat eronneet vuosia sitten eräänlaisten väliintulojen myötä. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta annoin asian olla. Kia puhui tyttärestään pelkkää hyvää, mutta haikeus hänen silmissään sai minut uskomaan, että tytär oli mahdollisesti kuollut.

***

Maanantai aamu valkeni pilvisenä, mutta yllättävän kirkkaana. Katselin itseäni pitään peilistä. Päälläni oli uudet vaatteet ja hiukseni olivat lyhyet. Olin leikannut ne sunnuntai-iltana keittiösaksilla, sillä halusin olla erilainen kuin ennen. Yritin kääntää uutta lehteä elämässäni, mutta niin lyhyen ajan jälkeen se vaikutti tietysti mahdottomalta.

Mitä lähemmäs kesää tulimme, sitä paremmin minä ja Chris tulimme toimeen. En tietenkään saanut koulusta kavereita, koska kaikki vanhat luokkalaiseni yhdistivät minut edelleen huoraavaan äitiini ja mielipuoliseen isään. Selvisin Chrisin ja Kia tuella silti useimmista koulupäivistä itkuani pidätellen.

Rasmus oli edelleen hiljainen, mutta kyllä hän Kialle puhui ongelmistaan. Myös häntä kiusattiin rajusti koulussa ja pitkän keskustelun jälkeen Kia lupasi, että vaihdamme koulua ensi lukukaudeksi. Hän suunnitteli myös muuttoa.

Kaikesta huolimatta hän kunnosti suuremman makuuhuoneen meille kolmelle. Se oli ihaninta, mitä minulla oli siihen mennessä koskaan ollut. Kotona äidillä ja isällä ei koskaan ollut varaa ostaa meille mitään ylimääräistä, mutta Kia osti kaiken tarpeellisen ja hieman päälle.

Eräänä päivänä kotiin tullessamme Kia kutsui minut ja Rasmuksen ruokailemaan erään yksityiskoulu rehtorin kanssa, jonka hän oli kutsunut kylään.

Rehtori oli hyvin ymmärtäväinen vanhoja arvosanojamme kohtaan Kian selitettyä, että meillä oli ollut kotona vaikeaa, mutta sitä tosiasiaa kukaan ei voinut kiertää että meidän arvosanamme olivat surkeat. Rehtori painosti sitä, että jos emme yltäisi vaadittuun tasoon päättötodistuksissamme yksityiskoulu jäisi haaveeksi.

***

Elämämme suunnan muutoksesta huolimatta stressasin nykyisin koulua huomattavasti enemmän kuin ennen ja stressi kaivoi aivoistani kaikki aiemmat pahat asiat mieleeni. Varsinkin öisin.

Öiset painajaiset uuvuttivat minua ennestään ja tuntien valvominen nukahtamisen pelossa sai aamuisin nousemisen hankalaksi, mutta painoin silti täysillä eteenpäin.

Kia oli tilannut meille jo valmiiksi koulupuvut, sillä hän sanoi uskovansa meihin. Valvotuista öistä huolimatta aina kotiin tullessani puin uuden uniformuni ihastellen päälle ja istuin opiskelemaan.

Ja jotenkin todistusten jaossa pelon kouristellessa mahassani raskas työni palkittiin. Juoksin suoraa kotiin näyttämään sitä innoissani Kialle. Hän näytti positiivisesti yllättyneeltä, mutta sanoi heti perään uskoneensa minun pystyvän siihen.

Rasmus tuli perässäni innosta pomppien näyttämään riittäviä arvosanojaa. Kia sanoi olevansa ylpeä meistä molemmista.

Kesälomalla alkoi myös muuttopojektimme, sillä Kia kertoi ostaneensa meille unelmoimansa talon. Silti hän katsoi haikeasti asuntoa, jossa oli viettänyt suurimman osan elämästään.

Ja viimein se oli totta. Saavuimme meren rannalle, jossa uusi valtava omakotitalomme sijaitsi. Kia kertoi, että kunnostaisimme pihan kunhan meillä olisi aikaa siihen.

Astuin ovesta sisään ja ihailin kaikkea ympärilläni. Tämä oli sellainen talo, jossa rikkaaksi syntyneet ihmiset asuivat, mutta sekään ei riittänyt. Jostain syystä vajaassa puolessa vuodessa minusta, ryysyläisestä oli tullut rikkaan naisen elättämä.

Kia sanoi, että minun huoneeni oli yläkerrassa ja hän oli ottanut vapauden sisutaa sen ja pyysi minua käymään katsomassa pidinkö siitä vai pitäisikö aloittaa alusta.

Ylhäällä oli vain kolme ovea ja yhteen niistä oli kiinnitetty kyltti, jossa luki Bonnie koukeroisin ja vaaleanpunaisin kirjaimin. Vaaleanpunainen ei ehkä ollut minun värini, mutta avasin oven henkeäni pidätellen ja tajusin purskahtavani itkuun huoneeni nähdessäni.

Se oli kuin unta, josta minun täytyisi lopulta herätä.

Sänkyni takana oli syvennetty ikkuna, josta näki suoraan takapihallamme vellovalle merelle.

Minä juoksin alas aivan haltioissani ja kyynelten virratessa poskillani. Kia seisoi ovensuussa ja Rasmus oli luultavasti tutustumaan omaan huoneeseensa. Chris oli olohuoneen puolella tutkien kirjahyllyä.

Syöksyin Kian kaulaan ja itkin hänelle kiitostani.

Edessä oli valitettavasti myös hyvästejä, sillä Chrisin piti muuttaa lähemmäs yliopistoa, jonne hän lähtisi opiskelemaan. Olen aina vihannut hyvästejä ja roikuin epätoivoisesti hänen kaulassaan pidempään kui edes hänen äitinsä. Hän oli sentään paras ystäväni.

Minä ja Kia pidättelimme molemmat kyyneleitämme, mutta Chris lupasi pitää yhteyttä.

Juoksin Chrisin taksin vierellä, kunnes jäin liikaa jälkeen. Vilkuttaen paras ystäväni vain katosi ulottumattoomiini.

Hänetkin menetettyäni saatoin vajota hiukan apaattiseksi ja uppoutua vain omiin ajatuksiini. Lukkiuduin huoneeseeni moniksi tunneiksi ja tuijottelin vain merta.

Eräänä päivänä Kia komensi minut ulos ja siellä minua odotti pieni yllätys. Hän kyllästyi viimein yksinäisyyteeni, sillä Rasmus oli saanut hieman ystäviä läheisistä taloista ja minä velloin täydellisessä yksinäisyydessäni. Sain pienen kissan, jonka nimesin Tiukuksi.

En vain voinut olla hymyilemättä, se pikkuinen sulatti sydämeni hetkessä.

Kia raahasi sille ostamansa tyynyn huoneeseeni, jonne Tiuku majoittuikin iloisesti naukuen. En voinut olla hymyilemättä illalla kun katselin pienen kissani leikkimistä tyynyn napeilla.

Lopulta kesän oli silti päätyttävä, elämäni parhaan kesän. Koulu alkoi, mutta nyt se olisi täynnä uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tienneet meistä mitään ja arvostelivat vain sen perusteella mitä tuleman piti.

Uskoin, että isäni rohkean päätöksen ansiosta olin saanut elämässäni uuden mahdollisuuden. Kuin joku olisi puhaltanut ilmaan uuden väärikkään saippuakuplan, joka hohtaa uutta toivoa. Pelkäsin sen puhkeavan ennemmin tai myöhemmin, mutta sillä hetkellä osasin vain nauttia uudesta tilaisuudestani.

***

Ja tattarattaraa! Siinäpä se kommenttia?  Pahoittelen hyvin paljon muutamassa kuvassa vilkkuvaa timanttia ja rakennusneliöitä kahdessa kuvassa! Toivottavasti saan armoa huolimattomuudestani :<

Sitten vielä muutama ekstrakuva;

Siinä on uuden talon alakerta (: Eipä siinä paljoa, ruokailutila on keittiön yhteydessä. Aamiainen syödään yleensä saarekkeen reunassa. Olohuone on yhdistettynä aulaan. Alakerrassa on myös isompi kylpy- / kodinhoitohuone ja Kian makuuhuone.

Yläkerta on parvenkaltainen ja siellä on ainoastaan lastenhuoneet ja pieni kylpyhuone heidän käyttöönsä.

Sitten vielä parempi kuva Chrisistä heidän tapaamispäivänään :3

Bonnie innostui baletista saadessaan balettitangon huoneeseensa.

Ja tässä hieman esimakua siitä miltä tyttönen tulee tulevaisuudessa näyttämään (;