http://lc-welled.blogspot.fi

Palkkarahoilla ostin uuden koneen ja toivon sen auttavan tämänkin blogin pitämisessä, sillä vanha koneeni oli jo vuosia nähnyt ja alkoi takkuilla. Noh, suurin oglma on kuitenkin vuodatuksen toimivuus. Se ei ainakaan minulla suostu koskaan avaamaan tätä sivua ensimmäisellä kerralla vaan syöttää virhettä. Olen ajatellut siirtää tämän blogin esimerkiksi bloggerille, sillä en jaksa enää pelleillä. Kertokaa tekin toki ensin minulle onko tämä sivu toiminut teillä ja kannattaako alkaa säätää uutta sivua. 

Kun tässä saan palattua arkeen ja saan henkilökohtaiset asiani kunnolla järkestykseen niin laitan uutta osaa kehiin, se on jo puoliksi kirjoitettu (: 

Hyviä koulujen ja töiden alkua kaikille! Palailen uuden osan merkeissä joko täällä tai uudella sivullani, ilmoittelen myöhemmin mitä nyt päätän (: 

Noniin! Uutta osaa tulossa taas ja aika pian vielä edeltävän jälkeen (: Olantaputus itselleni (;

Nyt on kyllä iskenyt pahemmanlaatuinen Welled-kärpänen ja osa osasta 9:n on jo kuvattu tämän lisäksi (:

***

Hmmm... kai minun täytyy myöntää, että minulle iski pieni masennus kaiken tapahtuneen jälkeen.

Elämääni kuului nykyään jokapäiväinen riitely uudelleen elämääni astuneen äidin kanssa.

Oman asunnon etsiminen tietokoneelta,

Taas riitelyä erimielisyyksistä

Ja itkemistä, aika paljonkin.

Muistot eivät jättäneet minua rauhaan. Katkeransuloiset kyyneleet kastelivat kasvoni jatkuvasti, eikä kukaan muu kuin Rasmus tiennyt asioiden todellista laitaa. Enkä minä puhunut. Istuin loppujen lopuksi aina vain enemmän ja enemmän huoneessani piilossa kysymyksiltä. Halusin muistella rauhassa. Muistot viilsivät kuin piiskat.

Eräänä iltana Kia tuli suoraan töistä huoneeseeni. Makasin silmät kiinni vuoteellani uppoutuneena hyviin ja huonoihin muistoihini. Olin jälleen itkenyt silmäni kipeiksi.

"Kuules nyt Bonnie", Kia sanoi ja hätkähdin yksinäisyyteni keskeytymistä. 

"Sinä olet maannut huoneessasi syömättä kunnolla viikko tolkulla. Sinä et puhu, et nuku, etkä tee muutakaan. Sinä vain olet ja itket yksinäisyytesi täyteen. Tiedän, ettet kerro minulle miksi, enkä minä luoja paratkoo sitä voi arvata. Mutta näin ei voi jatkua."

Nousin hieman häpeillen vuoteeltani.

"Minä olen tehnyt päätökseni, sillä sinulla ei selvästikään ole täällä hyvä olla, eikä äitisi edes yritä parantaa tilannetta. Minä en voi enää muuta kuin antaa pakkausapua", hän ilmoitti lempeämmin.

"Heitätkö... heitätkö sinä minut ulos?" kysyin hieman järkyttyneenä. Tämä oli ainoa oikea koti, joka minulla oli koskaan ollut.

"En, tämä on ja tulee aina olemaan kotisi, jos niin tahdot, mutta minä olen ostanut sinulle asunnon Doxerista ja maksanut vuoden vuokran. Voit aina palta, jos se on sinusta parempi ratkaisu, mutta nyt tämä on minun mielestäni paras. Kerro jos olen väärässä."

En saanut sanoja suustani.

Viikon päästä taksi tuli hakemaan minua rautatieasemalle. Tunsin Rasmuksen katseen selässäni kun astelin ulos.

Nousin taksiin valmiina matkalleni. Seuraavana aamuna olisin jo rannikolla ja Doxerissa.

Satoi vettä kun viimein pääsin uuden asuntoni pääoville. Juoksin pihan halki huikaten hieman töykenän tervehdyksen vuokraemännälleni.

Pysähdyin hengähtämään ja katsoin kotioveani. Tarkastin sen vielä monta kertaa Kiala saamastani lapusta ennen kun uskaltauduin sovittamaan avainta lukkoon.

Astelin sisään hieman hartiat lytyssä ja sateessa kastuneena.

Tiuku luikahti jaloissani sisään ja löysi heti mukavan sijan keittiön tasolta. Katselin autiota taloani arvioiden.

Minulla oli taas hieman itkuinen olo, kaikki paiskautui voimalla rintaani. Olin ensimmäistä kertaa todellakin yksin. Ennen Rasmus oli kaikesta huolimatta ollut kanssani, mutta ei enää.

Muutto kuorma ei ollut vielä saapunut, mutta minulla oli mukanani Tiukun kuppi, jonka sitten laskin lattialle sen tulevalle paikalle.

"Nyt ollaan enää sinä ja minä Tiuku..."

Kuiskasin itkun käheyttämällä äänellä pienelle pörröiselle asuinkumppanilleni.

Nousin ylös ja tunsin kyyneleiden vierivän hitaasti poskiani pitkin. Mutta nyt ei ollut itkun aika. Minun piti hieman miettiä talon uudistusta, sillä tällaiseksi en sitä jättäisi ja Kia oli luvannut avustusta myös seinien tapetoinnissa.

***

Koko kesän minä kulutin taloni uudelleentapetointiin ja sisutamiseen.

Kesäloman viimeisenä iltana vilkaisin itseäni peilistä. Olin rähjäisen näköinen. Ihoni oli kuultava puuttuvasta ulkoilmasta. Olin laiha ja likainen. Hiukseni olivat huonossa kunnossa ja likaiset. Yritin hymyillä, mutta se tuntui vieraalta.

Aloitin puhdistautumisprojektini kylvyllä. En ollut käyttänyt ammetta vielä kertaakaan, vaikka vessa oli ainoa huone, joka pysyi täysin alkuperäisessä muodossaan, siinä ei ollut moitittavaa. Valitettavasti elin kuin sumussa ja käytin vessaa vain kun oli sen tarve, en rentoutumiseen.

Kuivasin hiukseni pyyhekuiviksi ja tarkastelin kuvajaistani peilistä, huomattavasti parempi.

Nostelin elottomia hiuksiani ja mietin mitä niille tekisin.

Pienen ehostuksen jälkeen minua katsoi peilistä aivan toisenlainen ihminen. Siisti ja kunnostautunut. Yritin taas hymyä ja poskiini kivisti lihasten pitkän laiminlyönnin takia.

Puin päälleni yövaatteet ja päätin nukkua meikeissäni, sillä en jaksanut ruveta pesemään niin pitkän työn tulosta pois.

Kevyiden yöunien jälkeen etsin vaatekaapista jotakin sopivaa päällepantavaa. En ollut pitkään aikaan pukeutunut kuin olo- ja yöasuihin, joten vaatteiden miettiminen tuntui vieraalta. Joltain toisen elämän yleellisyydeltä.

Korjasin vielä meikkini, asettelin hiukseni uusiksi ja tarkastin peilikuvani. Olin melkein unohtanut millaista laittautuminen oli.

Astelin opistolle luottavaisin mielin. En ollut koskaan ollut suosittu, enkä nytkään etsinyt ystäviä. Olin liian tottunut olemaan yksin halutakseni edes muuta seuraa, mutta vaikka kaikki muu elämässäni oli tuhoutunut niin opiskeluun saattoi aina luottaa.

Taisin olla hieman väärässä. Vaikka opiskelu olikin kuten ennen, se vain liittyi enemmän tanssiin ja musiikkiin, niin kaikki oli silti toisin.

Ajatukseni harhailivat kaukaisuuteen ja kauemmas. Tajusin, että kun minulla ei ollut enää kongreettista tekemistä, muistot nousivat pintaan. Nyt tarkastelin niitä kuitenkin etäisemmin, en päästänyt itseäni uppoamaan niihin, jotten alkaisi itkeä.

Kotiin päästyäni kehitin uuden tavan kohdata muistoni. Aloin jälleen maalata.

Maalasin muistoni. Se rauhoitti minua. Kun sain ajatukseni kankaalle, tuntui kun harteeni olisivat keventyneet hieman.

Otin tavaksi kävellä kouluun, joka ei ollut kaukana.

Kävelin myös sateessa, vaikka olisin varmasti voinut mennä bussillakin. En silti halunnut, koska pelkäsin kuntoni huononevan. Lisäksi kävellessä sain hieman raitista ilmaakin.

Koulupäivät menivät yleensä teorian parissa, kävin kaikki tunnit. Myös turhaakin turhemmat videokurssit.

Olin yleensä ensimmäinen oppilas tanssitunneilla.

Sen lisäksi olin saanut opettajalta luvan käydä tanssimassa myös tiistai- ja torstai-iltaisin yksinäni.

Ne olivat parhaita hetkiäni. Saatoin laittaa musiikin niin kovalle, että ajatukseni hukkuivat sanoihin.

Saatoin lämmitellä haluamillani liikkeillä ja haluamani ajan.

Yleensä loppuillat pyörähtelin ympäri salia ja sovelsin tunneilla opittuja asioita.

Lähdin joskus koululta hieman liian myöhään, mutta oli helpottavaa huomata, että koulussa oli muitakin yhtä intohimoisia ja ajan unohtavia oppilaita.

Niinä iltoina kun en saanut jäädä koululle tanssin itseni uuvuksiin kotona.

Vaikka olin asunut puolivuotta omillani olin surkein kokki ikinä. Yleensä sain aikaiseksi vain valmisruokia ja pussiruokia. Nekin menettelevällä tuloksella.

Mutta itsehän minä ruokani söinkin. Kissanruokaa sai valmiina kaupasta, eikä minulla paljoa vieraita käynyt.

Olin ottanut maalauksen terupettiseksi ratkaisuksi tunteideni käsittelyyn. Niin paljon kun olisinkin halunnut maalata vain hyviä muistoja, siirryin pahoihinkin. Aloitin äitini häistä, koska ne kaivoivat mieltäni. Aina tämän maalaukseni nähdessäni meinaan alkaa itkemään.

Monena viikonloppuni aamiaslounaani koostui nuudeleista, jotka olivat helppoja ja tarpeeksi turvallisia valmistaa.

Vaikka nautin yksinäisyydestä niin silti parhaita hetkiä viikonlopuissani olivat Rasmuksen ja hänen tyttöystävänsä kysymyksen mahdollisesta vierailusta. Odotin näitä puheluita aina innolla ja sain hädintuskin nukuttua odotellessani heidän tuloaan.

Rasmus ja Bell Sky, jonka Rasmus tapasi äitimme häissä, vierailivat aina välillä yksinäisyydessäni.

Bell oli ihana tyttö, joka otti aina kaikki huomioon. Aluksi hän ja Rasmus olivat istuneet erillään, mutta olin tehnyt selväksi, ettei minun seuraani tarvinnut pelätä. En saisi sinkkuraivokohtauksia. Bell yritti silti aina keskustella mahdollisimman paljon kanssani.

Olin aluksi luullut olevani katkera, koska Rasmus oli löytänyt sellaisen helmen ja minä olin menettänyt omani. Mutta olin positiivisesti yllättynyt olevani vain iloinen Rasmuksen puolesta. Toivoin todella, että he eivät ikinä eroaisi.

Bellestä ja minusta tuli lopulta oikein hyviä ystäviä. Mitä enemmän aikaa he luonani viettivät, sitä enemmän pidin tästä herttaisesta tytöstä, joka sai kaikki Rasmuksen hyvät puolet esiin. Ennen Rasmus deittaili vain lissuja ja suosittuja, mutta nyt hän oli selvästi aikuistunut ja alkanut miettiä suhteita pitkällä kantamalla.

Minun oli aina raskasta hyvästellä heidät. He olivat parhaita, ja lähes ainoita, ystäviäni.

"Yritä nyt löytää jotakin muuta kuin opiskelu ja tanssi seuraasi", Bell pyysi aina ystävällisesti lähtiessään.

Rasmus ja Bell tekivät elämästäni muutakin kuin itkua, tanssia ja opiskelua. He olivat pienet tähdet synkällä taivaallani.

"Pelkään sinun hukkaavan elämäsi, Bon", Rasmus sanoi halatessaan.

Mutta lopulta he aina lähtivät.

He lähtivät, minä jäin ja painoin heidän kehotukensa ja huolensa sisälle syvimpääni, piiloon itseltäni.

He sulkivat oven ja pian yksinäisyys hiipi taas huoneisiin ja sydämeeni.

Seuranani oli vain tuhottu pitsalaatikko ja muutama kylmettynyt palanen.

Sitten eräänä levottomana yönä minä vain havahduin. Rintaani puristi ja voimakas elämäni tuhlaamisen tunne syöksyi lävitseni, oli muutoksen aika! Tajusin, ettei elämäni voisi jatkua näin. Olin asunut jo yli kaksi vuotta omillani, eikä Kia maksaisi asumistani ikuisesti.

Elämänlaatuni oivaltaminen ei kuitenkaan tehnyt minusta sen parempaa kokkia. Eikä vähäiset yöunet ja aikainen herätys muuttaneet asiaa kuin huonompaan suuntaan.

Lairrauduin huolellisesti, sillä minulla ei ollut kiire mihinkään, vaikka halusikin olla ajoissa paikalla.

Konserttitalo oli naurettavan helppo löytää, sillä vaikka Doxer oli täynnä näyttäviä rakennuksia, oli se mieleenpainuvin hopeisine seinineen ja suurine ikkunoineen.

Minun onnekseni konserttitalo oli yksityisomistuksessa, enkä joutunut kiertämään tuhannen sihteerin kautta. Kysyin neuvoa aulasta ja minut ohjattiin saliin, jossa Hector Baltamore oli tutkailemassa jotakin harjoituksia. Kävin esittelemässä itseni harjoitusten päätyttyä.

Selitin omistajalle, että tarvitsisin opiskeluni lomassa töitä. Kerroin hänelle olevani musiikkialalla ja mikään ei inspiroisi minua paremmina tulevaisuuteeni kuin työnskentely tanssin ja musiikin parissa.

"Olen pahoillani, mutta emme tarvitse siivoojia tai muitakaan pikkutyöskentelijöitä. Minulla on täyshenkilökunta", hän ilmoitti pahoittelevaan sävyyn.

Yritin vielä lupailla, että olisin täsmällinen ja tekisin työni kunnolla. Voisin ottaa harjoittelijan palkkaa, joka on normaalipalkkaa pienempi ja voisin tehdä myös ylitöitä.

"Toisaalta, voisin tarvita kulissiapulaista ja salin siivojaa. Täällä alhaalla on kurjaa siivota ihmisten jättämiä pieniä roskia esitysten jälkeen", hän sanoi mietteliäästi.

"Se olen minä! Voin oikein mielelläni tehdä ne työt, joihin muut ovat hiukankin vastahakoisia", ilmoitin, sillä halusin pois asuntoni neljänseinän vankilasta ja koulun ilmapiiristä. Halusin näyttää Kialle, että tulin toimeen ja elämäni oli kunnossa.

Hector ilmoitti odottavansa minua seuraavan viikon maanantai-iltana ja ilmoitin reippaasti olevani paikalla.

Työpaikkani kunniaksi päätin käydä syömässä Konserttitalon terassilla ja huomasin tarjoilijoiden, sekä hovimestarittaren pukeutuneen naurettavankin hienosti, mutta asut näyttivät siitä huolimatta mukavilta yllä ja helposti liikuttavilta. Tarjoilijatar kysyi mitä juomaa haluaisin ja kukkaroani ajatellen pyysin vain vettä. Hän lähti hakemaan lasia ja minä tarkastelin kauhistuneena hintoja ruokalistassa.

Palattuaan tarjoilijatar pyysi tilaukseni ja minä ilmoitin hänelle haluavani keväisen salaatin, joka oli halvin listaltani löytämä syömäkelposelta kuulostava annos.

Eteeni tuotiinkin oikein herkullinen salaattiannos, jonka söin hyvillä mielin. En katunut lainkaan valintaani.

Maanantai-iltana kävin suihkussa ja mietin pitkään mitä pukisin ylleni.

Mokasin jo ensimmäisenä päivänäni, sillä siivottuani salin ja astellessani vielää tavaroita alas, jossa säilytyspaikat sijaitsivat, jähmetyin lavalle. Minun oli pakko pyörähtää muutaman kerran ihan oikealla lavalla. Enkä uskonut kenenkään näkevän.

Valitettavasti en ollut huomannut tarkistaa yläparven suuntaan, jossa Hector seisoi katselemassa työtäni.

Pieni tunne niskassani sai minut kääntymään parven suuntaan ja tunsin lehahtavani punaiseksi. Olin mokannut jo ensimmäisen kahdentunnin sisässä! Kävelin nolona verhon taakse.

Päästyäni pois näkyvistä pinkaisin juoksuun ja meinsin kompuroida portaat alas. Olin varma, että tämä olisi viimeinen kerta kun minun tarvitsee tulla siivoamaan.

Hector tuli perässäni alas ja alkoi selittää, että minussa oli ainesta ja minusta voisi tulla eräänlainen lämmittelytanssija suurempiin näytelmiin. En ollut uskoa korviani.

Hän lupasi minulle sen työksi kunhan valmistuisin. Olin enemmän kuin innostunut. Sain myöskin jatkaa siivoamista siihen asti kunnes voisin siirtyä "oikeisiin" töihin.

Myöhemmin tiskatessani kotona en voinut uskoa miten paljon elämäni olikaan muuttunut.

Myös minä olin muuttunut. En ollut enää niin masentunut, ulkoisesti olin yhä sama tyttö, vaikka olinkin kasvanut muutaman sentin, en mitenkään merkitsevästi. Sama tappi olin yhä ja tajusin, että tulisin aina olemaankin. Silti kaikki näytti nyt paljon paremmalta.

Kouluni päätyttyä elämäni pysyi suht samanlaisena kuin siihen asti. Paitsi että minusta oli jossain välissä kasvanut nainen, ei enää pelokas pikkutyttö. Olin yhä joskus muistojeni orja ja itkin itseni uneen huonon menneisyyteni takia, mutta uskalsin jo luoda katseeni eteenpäin.

Treenasin nykyään päivittäin uusia esityksiäni. Hector antoi minulle vapaat kädet lämppäreihini, mutta sain usein oppeja vierailevilta ja vakituisilta balettitanssijoilta.

Olin saanut käyttööni yhden esiintyjien huoneista ja sain myös sisustaa ja somistaa sen haluamallani tavalla. Välillä laittautuessani apunani olivat meikkaajat, mutta merkityksettöminä iltoina sain laittaa itse itseni, jolloin kykynikin maskeeraamisessa karttuivat, olin usein myös apuna "oikeiden" tanssijoiden laittamisessa.

Aina kun tanssin unohdin kaiken muun. Annoin askelteni viedä ja tunsin oloni alastomaksi ja kevyeksi. Silti en hävennyt laisinkaan.

Vaikka pukeuduinkin aina yleisen teeman mukaan niin valitsin musiikkini itse. Se heijasti usein tunteitani ja tanssimisesta tuli minulle myös suuri selviytymiskeino.

Tanssiessani myin sieluni katselijoille. He näkivät rumimmatkin salaisuuteni liikesarjoina ja kuulivat menetykseni ja kipuni musiikissa. Saatuani heidät tarpeeksi hekkään mielentilaan he olivat valmiimpia ottamaan illan pääesityksen vastaan, joten Hector ei kieltänyt surua ja tuskaani kuvaavia musiikkeja ja tanssejani.

Lavalla olin heijastus tulevasta näytöksestä ja menneisyyteni sielu. En ollut aineellinen, enkä hävennyt mitään. Olin alaston ja annoin vain kaikkeni.

Silti lähdettyäni lavalta en tuntenut itseäni rikkonaiseksi. Minulla ei ollut tunnetta, että joku olisi kaivanut esiin salaisuuteni. Oloni oli aina tyyni ja raukea. Kotiin päästyäni maalaisin pintaan nousseet muistot tauluiksi ja pääsisin eroon taas yhdestä painajaisesta. Taikka saisin kauniin, pysyvän muiston onnestani.

Aina joskus kun ilta venyi niin pitkäksi, että esitys ehti loppua ennen lähtöäni, istuin katsomoon satunnaiselle paikalle. Katselin lavaa ja painoin sen mieleeni, suljin silmäni ja yritin kuvitella miltä näytin tanssiessani,

Eräänä tällaisena iltana yksinoloni keskeytyi jonkun istuessa viereiselle paikalle.

Mies esittäytyi Patriciksi, konserttitalon omistajan nuoremmaksi veljeksi. Esittelin itseni ja hän vain nauroi ja kertoi tietävänsä kuka olin.

Jäin juttelemaan hänen kanssaan, mikä oli outoa, sillä en koskaan puhunut paljoa itsestäni, varsinkaan ventovieraille. Patric oli kuitenkin hauska ja hyvä kuuntelija. Hän kertoi itsestään, eikä vaatinut minua selittämään mitään.

Tällaisia tapaamisia tapahtui ensimmäisen jälkeen useita ja hänestä muodostui tärkeä ihminen minulle. En ollut tajunnutkaan paljon kaipasin ihmistä, jolle kertoa päivästä ja unelmista.

Jossain vaiheessa hän otti tavakseen tulla odottamaan harjoitusteni päättymistäkin.

Ilahduin aina nähdessäni hänet sillä paikalla, jossa tapasin hänet ensikerran.

Vaihdoin aina vaatteet ripeästi, jotta saisin olla hänen kanssaan.

Tiesin hymyileväni typerästi hänelle. Pelkäsin silti ottaa seuraavaa askelta, koska en ollut vielä unohtanut ainoaa rakkauttani, Chrisiä. En koskaan saisi miestä mielestäni, enkä ollut valmis uuteen suhteeseen. Halusin silti varmistaa Patricilta, ettei hän toivonut suhteeseemme muuta kuin ystävyyttä.

Hän otti tavakseen saattaa minut kotiin, sillä hän asui kuulemma vähän matkan päässä. En kieltäytynyt, sillä jokainen hetki hänen kanssaan oli minulle arvokas.

Hänen kääntyessään hyvästelemään minua avasin suuni.

"Haluaisitko vaikka kahvia tai oluen, on kylmä ilta?" tiedustelin. Minun oli aika särkeä sydämeni nyt tai myöhemmin. Minun pitäisi kertoa, etten halunnut suhdetta, jota tämä rupesi pelottavasti lähenemään.

***

Kiitos <3  Mielipiteet olisivat ihania!

Noniiin! sain kahdessa päivässä pitkän tauon jälkeen kuvattua koko osan ja nyt vielä kirjoitettuakin sen teille tähän samaan putkeen. Mikähän olisikaan parempi tapa viettää vapaapävää? : D   Ja kaikki tämä uurastus vain kolmen päivän sisään! Kiitoksia ja erittäin hyvää (sunnuntaista) äitienpäivää kaikille!

***

Kamalimpia asioita maailmassa ovat; odotus, epätietoisuus ja menetys. Minä ja Rasmus olemme kokeneet paljon näitä kaikkia tunteita, varsinkin kesäloman alusta lähtien. Olimme viimein päättäneet peruskoulun ja oli aika suunnata eteenpäin. Odotimme vastauksia jatkokoulupaikoista.

Rasmus koki myös menetyksen hänen viimein otettua eron pettävästä tyttöystävästään.

Ja minä koin odotuksen tuomaa epätietoisuutta paljonkin odotellessani Chrisin paluuta. Hänen oli määrä soittaa paluuta edeltävänä iltana. Jokainen päivä oli yhtä piinaa. Rasmus vietti aikaa kanssani. Hän kirjoitteli biisenä kun minä rummutin jalkojani hermostuneesti.

En kyennyt olemaan kauaa paikoillani. Monta päivää ryntäilin hermostuneesti sinne tänne, vietin aikaani Rasmuksen ja Tiukun kanssa.

Minä jopa nukahdin kerran puhelimen viereen soittoa odotellen. Yritin tehdä kaiken suht salassa, jotta Kia ei saisi touhuistani vihiä.

Rasmus tiesi tunteistani. Olimme puhuneet paljon hänen eronsa jälkeen ja meistä oli tullut läheisempiä kuin koskaan. Hän halusi turvata tilanteeni ja esitti usein katsovansa kanssani televisiota, jotta en olisi vaikuttanut täydeltä idiootilta istuskellessani yksin hermostuneena jossakin.

Ja aina kun puhelin pirisi niin minä suorastaan juoksin vastaamaan. Yksi tällainen hetki oli juuri aamuauringon alkaessa pilkistellä puiden lomasta. Kia oli onnellisesti nukkumassa, mutta minä en hermostuksissani pystynyt ja Rasmus nuokkui sohvalla kanssani.

Nostin luuria hermostuksesta täristen ja aamuaurinko kirveli silmiäni.

Puhelun lopetettuani en voinut lakata hymyilemästä. Tärisin onnesta kertoessani, että Chris oli viimein saanut kaiken kuntoon ja palaisi seuraavalla lennolla Felix Lochiin. Rasmus hymyili minulle ja ilmoitti kertovansa Kialle.

Kun en malttanut enää istua paikallani, menin purkamaan energiaani kylvyhommiin. Rasmus liittyi seuraani Kian käskystä.

Ja kun lopultakin saimme työmme tehtyä ja tulin sisään huomasin Chrisin olevan jo paikalla.

Laskin punastuneen katseeni alas ennen kuin karkasin yläkertaan siistiytymään.

Katsoin itseäni hermostuneesti peilistä ja lisäsin hieman deodoranttia, sillä pelkäsin haiskahtavani. En kehdannut vaihtaa vaatteita, etteivät he luulisi minun yrittävän tehdä vaikutusta.

Kun lopultakin kehtasin tulla alas jouduin hengittämään monesti syvään. Pelkäsin Chirin kertovan minulle, että hänellä oli toinen. Mitä jos olisikin? Voisinko vain jatkaa elämääni kuin ei häntä olisi koskaan ollutkaan?

Istuin pöytään, jossa Kia ja Rasmus jo selostivat innoissaan kuulumisiaan Chrisille. Siitä oli niin kauan kuin olimme saaneet jutella hänen kanssaan kunnolla.

Istuuduttuani Chris siirsi upeiden silmiensä katseen suoraa omiini. Pieni hymynkaare leikki hänen huulillaan ja jouduin nieleskelemään, etten henkäisisi ääneen.

Käänsin ujosti katseeni pois ja avulias Rasmus keksi heti uuden puheenaiheen kiinnittäen kaikkien huomion itseensä.

Minä en kyennyt olemaan vilkuilematta Chiriä. Miettimättä oliko hän kiinnostunut minusta, oliko hän siirtynyt eteenpäin? Mikä oli saanut hänet valitsemaan hiustensa kanssa niin paljon kisailevan värisen paidan? Miksi hän oli niin jumalattoman hyvännäköinen?

Kia taas viihdytti kaikkia kertomalla kaikkein noloimmat asiani vuosien varrelta.

Ja kun illalla ryntäsin yläkerran vessaan suihkuun, tiesin, että tästä tulisi pitkä yö. Sydämeni pamppaili niin villisti nähtyäni Chiris niin pitkän ajan jälkeen, että tiesin sydämeni särkyvän jos hänellä olisi joku muu.

Olin odottanu Chrisin paluuta niin kiivaasto jo vuosia, että nyt en tiennyt miten päin olla. Tiesin, etten ollut täysin lapsi enää, mutta hänen viisaissa ja oppineissa silmissään olin varmasti lapsi. Vaikuttaisiko se asioihin? Miten uskaltaisin edetä?

Lyhyiden ja levottomien yöunieni jälkeen hiippailin alakertaan aamupalalle. Jähmetyin kuitenkin olohuoneen puolelle nähtyäni Chrisin nukkuvan. Hän oli saanut nukkumapaikakseen sohvan ja vaikka tyynyt oli pedattu toiselle puolelle, oli hänen päänäsä toisella puolella. Peitoksi tarkoitettu viltti oli poikittain ja hän oli käpertynyt niin suloisesti, että sydämeni tuntui laajenevan tunteista.

Kun kuulin Kian nousevan ylös viereisessä huoneessa pinkaisin alakerran kylpyhuoneeseen ja suihkun suojaan.

Minulla ei tietenkään ollut yhtään puhdasta vaatetta alhaalla, joten kiskoin yöpaitani takaisin päälle ja laahustin hiukset märillä leteillä jääkaapille. 

Istuuduttuani saarekkeen ääreen jäin tarkastelemaan Kiaa. Hän oli sarastavan auringon valossa suorastaan upea näky. Hän oli vanhentunut arvokkaasti, eikä vaikuttanut tippaakaan rapistuneelta.

Muutamat vanhuuden mukana vyötärölle kerääntyneet kilot olivat tuskin huomattavissa. Silloin minä tajusin miten vahva hän olikaan, ja miten haavoittuvainen. Kia oli yksin, hänen miehensä oli poissa. Hän oli menettänyt tyttärensä ja hänen ainoa lähiomaisensa oli jo aikuinen poika ja vain väliaikaisesti kotona.

Minä ja Chris aloimme alkukankeuden jälkeen jälleen lähentyä toisiamme.

Aluksi me vain istuimme lähekkäin tunteja rannalla keskustellen ja nauttien toistemme läheisyydestä.

Joskus kun Kia oli yötöissä me makasimme rannalla tunteja sylikkäin. Keskustellen päästäen toisemme elämäämme menetetyistä vuosista huolimatta. Imin itseeni kaiken tiedon hänestä ja häen elämästään, samoin kun hän minun. Chris kertoi yrittäneensä tehdä oikein, unohtavansa tunteensa minua kohtaan, mutta näki minut kaikkialla. Hän yritti toivoa, että jatkaisin elämääni ja samalla pelkäsi minun tekevän niin.

Eräänä iltapäivänä pienen vesisotamme jälkeen Chris ja minä kaaduimme maahan. Hän oli kontillaan ylläni ja suolaiset merivesipisarat tippuivat hänen punaisista hiuksistaan otsalleni. Näin hänen sydämensä rytmin ja kuulin kiihkeän hengityksen. Rukoilin, että hän ottaisi minut siinä ja heti.

"Bonnie ei, älä tee tästä niin vaikeaa! Voi kun sinä olisit edes epäviehättävä minusta, mutta ei. Sinä olet kauneinta ja parasta koko maailmassa, enkä minä voi turmella sinua, se olisi väärin."

Sydämeni hakkasi kiivaasti, rakastin häntä ja halusin häntä. Painoin suukon vaivalloisesti hänen huulilleen, hymyillen hän painoi minut maahan ja varmisti kädellään, että pysyin siinä.

"Älä tee tästä vaikeampaa", hän kuiskasi kiihkon karheuttamalla äänellään ja nousi poistuakseen. Jäin yksin hiekalle tärisemään ennenkokemattomasta himosta.

Elämämme oli kieltämättä hankalaa kun saatoimme näyttää tunteemme vain Kian ollessa poissa, sillä emme tienneet vielä miten hän suhtautuisi seurusteluumme. Rasmus sen sijaan tiesi ja hänen ja hänen kavereidensa kanssa saatoimme olla normaalisti. Monesti katsoimme peliä heidän kanssaan.

Eräänä tällaisena iltana kun Chris tuli huoneeseeni antamaan hyvänyönsukkoa minulla oli suunnitelma.

"Ei", hän kieltäytyi oitis kerrottuani sen hänelle.

"Bonnie, minä rakastan sinua, mutta en voi hillitä itseäni kanssasi, enkä todellakaan tule viereesi näin ollen nukkumaan."

Jouduin nousemaan varpailleni, että pääni olisi edes suht samalla tasolla hänen kanssaan.

"Minä en halua, että hillitset itsesi", sanoin hiljaa hymyillen.

Minä tiesin, että Chiris oli maannut muidenkin kanssa, hänellä oli ollut yksi tai kaksi seksikumppania yliopiston aikana, mutta hän olisi minun ensimmäiseni. Enkä huolisi ketään muuta ensimmäisekseni.

Kaadoin hänet sängylleni ja annoin siirtyä mukavampaan asentoon. Sivelin hänen kasvojaan ja hän kylkeäni, alaselkääni ja takapuoltani.

"Sinä olet ainoa kenet halua, Chris. En voi elää ilman sinua", kuiskailin hänelle.

"Minun ainoa pelkoni on, että olen liian huono ja kokenematon sinulle. Mitään muuta tässä maailmassa en pelkää, enkä häpeä", kuiskailin.

"Minä autan sinua, näytän sinulle, mutta minä pelkään, että sinä tulet katumaan", Chris alkoi myöntyä.

Aamulla heräsin auringonvaloon ja tunsin Chrisin hengityksen ihollani. Oloni oli raukea, hieman jännittynyt, mutta täydellinen. Tiesin sillä hetkellä, että maailmassa olimme vain me kaksi, mikään ei ollut yhtä täydellistä. Minä en koskaan ollut ollut niin onnellinen kuin siinä maatessani auringon ja Chirisn lämmittäessä.

Herättyään Chris painoi suukon otsalleni ja meni suihkuun. Minun teki mieli jäädä makaamaan sänkyyn koko päiväksi, mutta nousin ylös ja raahauduin kylpyhuoneeseen.

Pesin juuri kasvojani kun kuulin ovikellon soivan ja oven avattavan. Pesin hätäisesti puhdistusaineet kasvoistani ja luikahdin parren puolelle katsomaan kuka meille näin aikaisin tulisi. (Kello oli tosin jo lähemmäs puolta yhtätoista, no minusta se on vähän)

Nojauduin kaidetta vasten nähdäkseni tulijan, oikeastaan tulijat paremmin, mutta kehnolla tuloksella. Kuulin myös unenpöpperöisen Rasmuksen raahautuvan viereeni. Kyse ei ilmeisesti ollut hänenkään ystävästään.

Ehdin hetken jo luulla, että kyseessä oli joku kauppias, mutta sitten erotin Kian kirkkaat sanat.

"Olenpas minä tökerö, tämä tuli vain hieman yllätyksenä. Tulkaahan sisään!"

Kun nainen astui sisään tunnistin hänet salamana. Tiedän päästäneeni suustani tökerön, pelokkaan ja kuuluvan ähköisyn. Tuntui kun sähköisku olisi lävistänyt koko kehoni.

Minun ja Rasmuksen katseet kohtasivat ja tiesin hänen kokeneen tämän saman järkyttävän tunteen. Molempien silmistä kuvastui silkka pakokauhu ja uskomaton tunteiden myllerrys ja epätoivo nousivat pintaan.

Saatuani vaatteet päälle liityin Rasmuksen kanssa alakertaan. Istuin törkeästi ainoalle vapaana olevalle tuolille, sillä en vain kyennyt seisomaan. Jalkani eivät pitäneet.

Niin järkyttävän epätodellista kuin se olikin siinä hän istui; Samantha Douggan, äiti, petturi, mikä vain. Hän oli yhä upea ja kaunis. Kasvot olivat määrätietoiset, vailla häpeää. Hän ei selvästi katunut elämässään mitään, hän oli pärjännyt hyvin ilman meitä. Se raapi sydäntäni.

Ennen kun ehdin vaatia selitystä, Kia avasi suunsa.

"Minä en olisi saanut valehdella teille. Lapset, tässä on kauan karkuteillä ollut tyttäreni, teidän äitinne, Samantha."

"Minä tiedän kyllä äitini..." aloitin, mutta hukkasin sanat

"Mutta oletko sinä todella isoäitimme?" Rasmus jatkoi.

"Miksi palasit?" kysyin, mutta se kuulosti lähinnä syytökseltä.

"Tulin pyytämään äidiltäni apua häiden järjestämisessä. Minä ja Jonathan olemme menossa naimisiin ja kun vielä tajusin miten upealla paikalla hänen uusi talonsa on en voinut vastustaa kiusausta pyytää lupaa pitää häitä täällä", Samantha selitti. Kia yritti sanoa minulle jotakin, mutten voinut olla katsomatta inhoten ja uskomatta äitini jokaista sanaa. Tunsin oloni epätoivoiseksi.

Juuri kun uskoin saaneeni tunteeni hallintaan, äiti ja hänen kihlattunsa (nielaisin jo ajatuksenkin kohdalla) alkoivat hyväillä toistensa käsiä. Kia oli tietenkin iloinen tyttärensä puolesta, mutta minä nousin ylös ja lähdin kävelemään voimattomana pois.

Kuulin askeleet perässäni. Laahustin vain kohti portaita kun Rasmus sai minut kiinni ja jatkoi matkaa kanssani.

Kuulin tuolin raapivan kun Chris istui vapautuneelle paikalleni.

"Sinäkin olet kasvanut aivan valtavasti Chris!" kuulin äitini petollisen iloisen äänen.

"Ennen lähtöäni olit jotenkin vielä niin pieni, sinusta on kasvanut mies", hänen heleä naurunsa tunkeutui korviini ja saastutti mieleni.

Sillä hetkellä tajusin jotakin, joka syöksyi sydämeeni kuin maailman terävin rikari.

Chris oli minun... nielaisin ... enoni!

Rojahdin lattialle päästyäni huoneeseeni. Rasmus seurasi minua ja istui lähelleni jutellen mukavia. Kokosin itseäni kiitollisena hänen seurastaan.

"Ihan kuin ennen", Rasmus huomautti yhtäkkiä.

Muistot eivät saaneet minua hymyilemään. En edes ollut varma kumpi oli kamalampaa, tämä vai menneisyys.

Seuraavat päivät minä ja Rasmus olimme vaitonaisia ja välttelimme äitimme ja hänen kihlattunsa seuraa niin paljon kuin vain kykenimme.

Kia sen puolestaan taas vietti tyttärensä kanssa kaiken mahdollisen ajan, jonka kykeni.

Asiaan tosin saattoi vaikuttaa myös se, että häitä oli valmisteltava. Vaikka Kia vaikutti olevan oikein mielissään tyttärensä paluusta, välillä huomasin hänen silmissään loputonta surua. Hän oli osin selvästi pettynyt tyttäreensä, vaikka rakastikin tätä valtavasti.

Toisaalta, hän oli puoliksi kasvattanut meidätkin, vahingot hänen tyttärensä elämässä. Heitteille, mielipuolisista oireista kärsivän isänsä ja äidin huonon maineen alle jääneet kaksoset, joilla oli edessä huono tulevaisuus.

Eräänä iltana kun Kia oli töissä niin äiti tuli puhuttelemaan meitä.

"Tiedän, että kannatte minulle ties mistä miljoonaa kaunaa, mutta olen silti äitinne (minusta surkea aika ruveta vetoamaan äiteyteen...) ja haluaisin teidät sulhastytöksi ja -pojaksi häihini."

Katsoin häntä epäuskoisa ilme kasvoillani, oliko hän tosissaan? Rasmus ehti jo nyökyttää päätänsä.

"Tottakai, mutta se ei tarkoita, että saisit mitään anteeksi", hän ilmoitti ykskantaan.

Jouduin kokeilemaan muutamaa mekkoa. Kia ehdotti aluksi, että vaikka häiden teemana oli vaaleanpunainen niin minä ja Rasmus voisimme pukeutua siniseen, merta korostamaan.

Äiti kuitenkin löysi äklön pitsiunelman, joka oli hänestä täydellinen minulle. Tutkiskelin sitä inhoten Kian ja äidin arvioivien katseiden alla.

Yritin vedota Kiaan, ettei puku sopinut minulle laisinkaan, mutta äitini oli päättänyt, että se sopi minulle, eikä asiasta sopinut kiistellä. Kaduin jo nyt suostumistani.

Hääpäivän aamuna tajusin, että Kian huone oli muutettu jonkinsortin meikkikammioksi. Kello oli tuskin kuuttakaan ja meinasin muutenkin nukahtaa pystyyn, mutta minulle ilmoitettiin, että minut laitettaisiin kuntoon ennen äitiä.

En tuntenut itseäni kotoisaksi runsaassa meikkikerroksessa, jonka äiti minulle pakolla ja Kian avustuksella "loihti". Hiukseni vedettiin pakottaville kiharoille ja kampaus oli niin tiukka, että pelkäsin naamani repeävän. Äiti oli kyllä tyytyväinen lopputulokseen. Sain luvan pukeutua kun Kia ja joku palkattu meikkaaja kävi hänen kimppuunsa.

Melkein kadehdin miehiä, jotka olivat vain majoittautuneet alakerran kylpyhuoneeseen auttamaan toisilleen puvut päälle.

Lopulta itse toimitus sitten alkoi ja vähäiset kutsuvieraat asettuivat paikoilleen.

Minun täytyi myöntää, että he olivat kaunis pari, vaikka äiti olikin sulhoaan muutaman hassun sentin pidempi. Ja vaikka vihasin tuota isäni paikanottajaa sydämeni pohjasta.

Koko toimituksen ajan pidin pakottavaa tekohymyä kasvoillani, jotten purskahtaisi itkuun. Minä tunsin itseni petturiksi seistessäni siinä äitini häissä, vaikkei sulhona ollutkaan isäni. Tiesin heidän eronsa särkeneen isän sydämen ja äidin rikkoneen lupauksen, jonka hän nyt täytti jonkun toisen kanssa.

Koko toimituksen ajan yritin olla katsomatta eturivissä vakavana istuvaa Chrisiä. En saanut ajatuksiani millään kootuksi, jos näkisin hänet. Jostain syystä kaikki, mikä oli ollut hyvää oli muuttunut parissa päivässä painajaiseksi. Värähdin ajatellessani, että vasta vajaan puolisen viikkoa sitten olin maannut hänen sylissään ja uskonut kaiken olevan täydellistä.

Kun äiti ja Jonathan suutelivat sopimuksen täyttämiseksi pidättelin hanakammin kuin aiemmin kyyneleitäni. Osa ihmisistä aloitti jo taputukset.

Kun he lopettivat ihmiset nousivat jo seisomaan, muutaman poskille karkasi kyyneleitä. Minun poskellani kimmelsi aivan muu kuin onnenkyynel.

Minä laitoin ruuat esille kun vastavihityt ja onnelliset siirtyivät leikkaamaan hieman auringossa pehmennyttä hääkakkuaa. Kukahan pölvästi senkin oli ulos raahannut etukäteen? Kun kakkupalat oli otettu, minä ja äiti kävimme vaihtamassa vaatteemme.

Äidin toinen mekko oli upea, mutta lyhyt hailakan vaaleanpunainen juhlamekko. Hän ja uusi isäpuoleni pyörähtelivät suloisina musiikin tahdissa. Ainoa julma mielihyväni oli äidin tanssimista kömpelöittävät korkokengät, jotka hän oli minun ja Kian estelyistä huolimatta kiskonut jalkaansa.

Hääjuhlat käynnistyivät. Ihmiset tanssivat ja söivät. Chris oli värvätty baarimikoksi ja tarkastelin häntä turvallisen välimatkan päästä. En voinut olla miettimättä kuinka kuuma hänen pukunsa täytyi olla.

Rasmuskin tuntui löytäneen ihastuttavaa seuraa häiden tylsästä humusta.

Kun Chris piti vielä puheen hääparille osallistuin maljannostoon silkasta kohteliaisuudesta. Chrisin sanat olivat upeita, mutta niistä kuulsi miten vähän hän todella tunsi siskoaan. Järkyttyneenä tajusin, että hän oli ollut minua vain hieman vanhempi kun hänen siskonsa oli kadonnut hänen elämästään kuten minun ja Rasmuksenkin aikanaan.

Kyyneleitäni pidätellen minä viimein pakenin paikalta. Tunsin Rasmuksen katseen niskassani, mutten vain kestänyt enää. Kaikki viimepäivien tapahtumat ja menneisyys iskivät päälleni ja karkasivat kyyneleinä silmäkulmistani pilaten meikkini.

Häiden jälkeiset pariviikkoa olivat kuin sumuisia unia. Ainoa päivä joka todella jäi mieleeni oli jatkopaikkakirjeiden saapuminen. Niitä ei kuitenkaan ehditty tutkiskella ja riemuita, sillä talossa oli paljon ylläpitämistä ja asioita oli järjesteltävä.

Äiti oli kaikessa surkeudessaankin ottanut ruuanlaiton kontolleen ja jouduin häpeillen toteamaan, että hän oli harjoitellut nuoruudenpäivistään.

Vaikka meitä olikin talossa tuplasti sen verran mitä normaalisti niin töitä riitti kaikille. Muutama lisäkäsi ei ollut edes hetkeä tarpeeton.

Piha ryhtyi kapinoimaan meitä vastaan ja me kävimme kaikki enemmän tai vähemmän sitä vastaan päivittäin.

Toisaalta jatkuva työnteko piti ajatukseni poissa tulevista valonnoista ja päätöksistä.

Illalla en kuitenkaan päässyt ajatuksiani pakoon ja kaivoin hyväksymiskirjeen mukana tulleet esitteet ja täytettävät paperit, tarvikelistat ja muut pöydälleni. Minut oli hyväksytty opiskelemaan Musiikkiopistolle balettipainoiselle linjalle. Olin uskomattoman innoissani, mutta hinnat ja opiskelupaikan sijainti hieman järkytti minua.

Kaiken tämän keskellä tiesin, ettei valintaani vaikuttaneet vain nämä asiat vaan myös perheeni ja Chris, erityisesti Chris. Rakastin häntä, enemmän kuin mitään, mutta äitini tulon jälkeen en ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan. Enkä tiennyt miten ratkaisisin asiani hänen kanssaan.

Sitten eräänä iltana hiippailin huoneestani ulos ja varmistettuani Chrisin, joka oli siirretty parvelle nukkumaan, oli unessa.

Kurkkasin alas ja huomasin Kian olevan vielä hereillä. Kia oli luovuttanut makuuhuoneensa tuoreelle avioparille vastaväitteitä kuulematta ja siirtynyt itse sohvalle. Hieman jumissa olevaan selkäänsä turvautuen hän oli siirtänyt poikansa ylös, jottei itse joutuisi kapuamaan portaita.

Menin alas ja hän pisti kirjansa pois huomatessaan minun haluavan jutella. Kerroin hänelle viimein päässeeni haluamaani jatkopaikkaan, mutta kerroin huoleni rahasta ja siitä, että minun pitäisi silloin muuttaa Doxer:in kaupunkiin, sillä kaikesta kehityksenpyörteestä huolimatta Felix Loch oli saarikaupunki, joka ei kohonnut kuin maalaiskyläksi ympäröivien kaupunkien rinnalla, eikä päivittäinen matkustaminen ollut minusta hyvä vaihtoehto.

Kian lohduttavien sanojen ja ympäripyöreiden neuvojen jälkeen uskoin saavani vahvuutta siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Mummuni (huh, että se tuntui ajatuksissakin oudolta) rohkaisevan hyvänyönsuukon jälkeen menin hieman levollisimmin mielin nukkumaan. Silti aamulla minua odottava koitos jäyti mieleni pohjalla ja takasi minulle vain lyhyet ja levottomat yöunet, jotka päättyivät jo ennen kuutta.

Puekuduttuani tallustelin ulos huoneestani ja huomasin, etten ollut ainoa, joka ei pystynyt nukkumaan rauhassa. Sydämeni alkoi lyödä tuhatta ja sataa kun päätin hoitaa kaiken samantien pois alta.

Chris oli onnellinen puolestani kun kerroin, että minä pääsin musiikkiopistoon, unelmani olivat käymässä toteen.

Sitten aloitin loputtoman vuolaan, mutta hiljaisen selittelin siitä miten meidän juttumme ei miljoonastakaan syystä voisi koskaan toimia ja minä olin lähdössä toiseen kaupunkiin. Pois tältä saarelta, joka sitoi itseensä vain huonoja muistoja. Huomasin auringon kohoavan pikkuhiljaa, mutta jatkoin loputonta sanojen virtaani, koska en voinut enää lopettaa.

Sitten Chris painoi päänsä kumaraan ja uskoin sanoneeni jotakin väärin. Sitten huomasin sinisten silmien anteeksipyytävän katseen.

"Minä lähden tänään. En löytänyt sanoja kertoa sitä sinulle, koska pelkäsin liikaa."

Ihan kun hän olisi lyönyt minua, hymyilin silti väkinäisesti, sillä hän oli tekemässä minulle sen mitä minä olin suunnitellut tekeväni hänelle. En voinut olla katkera.

Annoin hänelle viimeisen suudelman merkiksi siitä, etten ollut vihainen tai katkera. Hän yllättyi ensin, mutta vastasi sitten.

Molemmat olimme samaa mieltä tästä asiasta, tämä oli ainoa tapa päättää meidän kivikkoinen ja mahdoton suhteemme. Ainoa oikea tapa sanoa hyvästi.

niin särkyvää on onni tää, niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.
niin särkyvää, kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään.

Laulun sanat soljuivat korvissani ja kyyneleet tippuivat poskiltani kun treenasin hulluna päivittäin.

 näistä öistä voimani mä saan,
sen minkä kruunu vaatii,
ja markkinoilla tarvitaan
kun itku auta ei,
ja jatkettava ois, taas tehdä taksvärkkinsä pois,
kun luja olevansa sois

Ihailin kehoani, joka oli alkujaankin ollut jo hoikka, mutta kovan treenauksen ansiosta se oli tasapainoisempi ja lihaksikkaampi. Hukutin suruni ja vihani treenaukseen ja turhautumiseen.

Kuulin oven avautuvan ja huomasin Rasmuksen tulleen huoneeseeni. Olin ollut lukkiutuneena sinne kenties jo päiviä. Pakenin aina vain satunnaisesti syömään jotakin. Muutama askel ja Rasmus oli siinä.

Hän rutisti minut syliinsä ja vaikkei hän sanonut sanaakaan tajusin itkeväni hänen olkaansa vasten surusta ja helpotuksesta. Menetyksestä ja tiedottomuudesta. Hän kuiskasi korvaani vain kaksi lausetta, mutta se riitti kertomaan minulle, että hän olisi aina siinä. 

"Me selviämme, me selviämme aina ja kaikesta. Me emme päässeet näin pitkälle ja kestäneet näin paljon luovuttaaksemme nyt."

Vaikka mitä kävisi en olisi koskaan yksin, Rasmus oli aina seurassani. Hän ei ikinä hylkäisisi minua, vaikka välillämme olisi miljoonia kilometrejä.

Sillä hetkellä tajusin miten onnekas olin kun hän oli veljeni, ilman sitä kaikkea pelkoa, tiedottomuutta ja epätoivoa me emme olisi löytäneet toisistamme sellaista tukea ja turvaa.

Tiesin, etten koskaan unohtaisi Chrisiä, sillä hänellä oli aina paikka sydämessäni. Mutta minun oli pidettävä kauniit muistot kauniina ja päästettävä hänestä irti. En ollut siihen valmis, en vielä, mutta ehkä aikanaan.

niin särkyvää on onni tää, niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.
niin särkyvää, kun meitä kehoitettiin rakkaudesta huolta pitämään
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään,
en voinut ymmärtää se kuinka helppoa niin on särkeäkään, mitä meille silloin jää

***

Ja yön sanoihin päätän seitsemännen luvun! Kiitoksia!

Erityiskiitos Yö:n biisille Särkyvää, joka inspiroi koko tätä lukua ja soi taustalla tätä tehdessä useammin kuin riittävästi (: <3

Hei taas, palailen täältä jälleen uuden luvun kera ^^   

Tällä kertaa ei turhia selityksiä tai puheita, sanompahan vain, että; Toivottavasti pidätte ^^

~*~

Päivä kerrallaan elämämme alkoi muistuttaa "normaalien" teinien elämää. Aloitimme yläasteen saman yksityiskoulun tiloissa, jossa kävimme viimeisen kouluvuoteni ala-astettakin, joka merkitsi sitä että vanhat tutut naamat säilyivät ja vain muutamia uusia tuli lisää.

Vaikka minusta kasvoi aamuvirkku niin se ei selvästikään ole sukuvika. Rasmus nousee sängystä vasta kun koulubussikuski on valmiina juoksemaan kuristamaan hänet sänkyynsä. Yleensä hän juokseekin hiukset pörrössä ja vaatteet miten sattuu, bussiin. Kaikista ikäisistäni tytöistä se on suloista... Ihmettelen missä heidän silmänsä ja aivonsa ovat.

Rasmuksella on paljon ystäviä koulussa. Hän raahaakin heitä kotiin jatkuvasti, minun kiusakseni. Aina kun Rasmuksen kaverit häipyvät koteihinsa Kia kyselee minulta miksen koskaan kutsu ystäviäni kotiin...

Ystävien ja valtavan egonsa lisäksi Rasmus opetteli soittamaan kitaraa. Se on meluisaa, mutta pakko myöntää, että veljeni on hämmästyttävän taitava.

Sähkökitaran lisäksi hän puhuu yötä päivää puhelimessa, kunhan Kia ei huomaa. Aina kun hän jää kiinni keskiyöllä puhelin kourassa Kia uhkaa, ettei hän saa lähteä päivällä mihinkään. Valitettavasti Kialla ei ole sydäntä toteuttaa uhkaustaan.

Minun oli aina vain ikävämpi Chirisä, sillä olin yksinäinen. Hän ei vastannut enää niin usein puheluihini kuin ennen. Hän selitteli, että hänellä on kiire ja pahoitteli ja lupasi soittaa pian takaisin. Se olisi lohduttanut, jos hän joskus olisi todella tehnyt niin. Mitä enemmän asioita ajattelin sitä varmempi olin, että hän oli löytänyt kampukselta tyttöystävän. Yritin olla iloinen parhaan ystäväni puolesta, mutta sisälläni leimahti aina pieni katkeruus tätä ajatellessani.

Kun Rasmuksen yksin naispuolinen kaveri alkoi liikkua meillä todella usein se vain muistutti minua siitä, ettei minun ystäväni ollut täällä.

Samana iltana tartuin vapisevin käsin puhelimeen ja näppäilin tuttuakin tutumman numeron siihen uudelleen ja uudelleen ennen kuin lakkasin lyömästä luuria jatkuvasti peloissani alas. Toruin itseäni. En ollut ennen pelännyt soittaa Chrisille, mutta viimeisimmän teoriani haamut kummittelivat yhä aivojeni perukoilla.

Laskin sekuntteja ja toivoin hänen vastaavan, vaikka kello näyttikin jo melkein puolta kymmentä ja hänellä oli varmasti ollut raskas viikko.

Kun hän lopulta vastasi kuulin taustalta bileiden äänet. Hänellä oli ilmeisesti parempaa tekemistä perjantaisin kuin opiskelu ja lepääminen. Yritin salata pettymyksen äänestäni puhuessani hänelle ja olin iloinen kun kasvoni eivät näkyneet.

Chris kyseli kuulumisiani hieman hätäisesti. Hänellä oli kiire juhlimaan ystäviensä kanssa.. Se ei ollut Chrisin tapaista. Hän oli aina ollut niin... kunnollinen. Kyselin voisinko käydä hänen luonaan, sillä en ollut nähnyt häntä kohta kahteen vuoteen kunnolla. Sovimme tapaamisen jo seuraavaksi aamuksi.

Kysyin tietysti Kialta luvan. Kia kävi yhä töissä, sillä hän ei kuulemma pystyisi elämään eläkeläisen elämää vielä, koska ei tuntenut itseään niin vanhaksi ja hänen oli yksinkertaisesti pakko saada tehdä jotakin, ettei tulisi hulluksi.

Vaikka minulla olikin Kian lupa lähteä, odotin kunnes hän on lähtenyt ennen kuin aloin laittautua. Tarkastin kuvajaiseni monta kertaa peilistä ennen kun nappasin Kian antamat bussirahat ja lähdin kiireen vilkaa pysäkille.

Kävelin Chrisin neuvoman talon luo ja näin edessäni pienen opiskelija-asunnon, joka oli aika kaukana itse yliopistoa.

Koputin varovasti oveen, sillä en löytänyt ovikelloa. Astuin muutaman askeleen kauemmas ja yritin rauhoitella takovaa sydäntäni.

Kun hän avasi oven ja astui taaemmas, jotta pääsisin sisään en malttanut olla hymyilemättä. Äsken rauhoittelemani sydän hyppi uudestaan kuin kirottu pupujussi ja lenteli vasten rintakehääni melkein kivuliaasti.

Chris halasi minua tervehdykseksi.

"Hei Bonnie, aivan ihana nähdä. Tiedän, että mulla on ollut kamala kiire ja oot jäänyt vähän taka-alalle. Mutta vietetään nyt mahtava päivä, ihan kuin ennenkin", hän hmymyili ja olisin voinut kuolla onnesta. Sain vain nyökyteltyä päätäni typerästi.

Siinä hän oli, minun komea paras ystäväni. Vuodet, joina emme olleet nähneet olivat tehneet Chrisille vain hyvää. Hän oli aikuisemman näköinen ja kasvattanut jopa pienen pienen parran. Hän oli selvästi värjännyt oranssinpunertavia hiuksiaan, mutta sekään ei ollut ollenkaan huono asia.

Teimme kaikkea mitä parhaiden ystävien nyt voi kuvitella tekevän. Grillasimme nakkeja hodareihimme hänen surkealla pihagrillillään ja nauroimme paljon. Hän kertoi minulle yliopistoelämästään ja minä kerroin hänelle omasta elämästäni. Tosin en kaverittomuudesta tai mistään mikä huolestuttaisi häntä.

Illalla siirryimme yläkertaan, jossa hänellä oli yhdistetty makuuhuone ja olohuoneen tapainen osa. Katsoimme elokuvaa, jota olimme katsoneet eräänä yönä kun olimme vasta muuttaneet Dougganeille Rasmuksen kanssa. Chris yritti piristää meitä, mutta olimme vain enemmän hämmentyneitä sen leffan jälkeen. Nyt se nauratti minua muistojenkin takia.

Jossain vaiheessa huomasin liukuneeni Chrisin turvalliseen syleilyyn. Valitettavasti kun elokuva loppui jouduin nousemaan vastahakoisesti. Sanoin, että Kia saa pian raivarin, jos en mene kotiin. Chris vain nauroi heleää ja upeaa nauruaan.

"Nähdään pian pikkuinen", Chris sanoi samalla kun pyyhki kämmenselällään kasvoilleni karanneita hiuksia pois tieltä.

En tiedä kumpi aloitti tai miten se tapahtui, mutta pian havahduin huuleni Chrisin huulilla. Molemmat näytimme hämmentyneiltä, mutta hän antoi silti vielä suukon nenänpäähäni ja hymyili.

"Voi pikkuinen... Sinä olet minun kaunis pieni prinsessani, enkä halua satuttaa sinua", hän huokaisi ja katseli kasvojani.

"Et sinä satuttaisi minua, Chris, minä tiedän mitä tunnen", sanoin hiukan hyökkäävästi.

"Ehkä joskus... meistä voisi tulla jotakin, mutta pikkuinen. Me voimme katsoa sitä vasta kun minä valmistun. Lupaa minulle, ettet anna tämän vaikuttaa elämääsi. Jos sinä löydät toisen, jonkun jonka kassa haluat seurustella... Minä en tule väliinne."

Chris ei antanut minun selittää, etten koskaan haluaisi ketään muuta. Hän suukotti päälakeani ja saattoi minut ovesta ulos hymyillen haikeasti.

***

Elämä jatkoi rullaamistaan, mutta ilman ongelmia se ei tapahtunut. Yritin noudattaa Chrisin käskyä, vaikka toista poikaa en ollut harkinnut päivääkään. Valitettavasti Rasmus oli löytänyt Ceciliasta, koulun kuuluisammasta lutkienlutkasta, tyttöystävän. Rasmus ei ilmeisesti ollut kuullut huhuja siitä, että tuolla tytöllä oli ollut enemmän poikystäviä kuin kellään muulla. Tiesin, että hän särkisi veljeni sydämen ja se sai minut vihaamaan Ceciliaa.

Ja nyt Rasmus puhui puhelimessa, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Minä olin yhä aika yksinäinen ja puheseuran puutteen vuoksi tanssin balettia ja kirjoitin laulun sanoja rakkaimpaan vihkooni. Täydellisyyden tylsyyden hetkinä minä leikin pienen karvapalloni kanssa, joka ei ollut enää niin kovin pieni. Tiukusta oli kasvanut silti uskomattoman hellyyttävä karvapallo, joka hakeutui läheisyyteeni aina kun olin surulinen ja kaipasin seuraa.

Rasmuksen ällöttävällä tyttöystävällä oli kuulemma ongelmia kotona, joten hän melkein asui meillä... Mokomakin hyväksikäyttäjäkin vielä. Aina kun menin alas syömään ja näin hänet ruokapöydässä meinasin kääntyä kannoillani. Joinain päivinä kun olin oikein vihainen tai surullinen teinkin niin.

Ilmapiiri oli aina kiusallinen ruokapöydässä. Suurilta osin minun takiani. Minä olin joko hiljaa tai sanoin jotakin pisteliästä Ceciliasta tai hänen kommenteistaan tai ihan mistä vain häneen liittyen. En vain voinut itselleni mitään. Viha kuohahti minussa aina kun vain näinkin hänet.

"Sinä voit Bonnie aivan hyvin mennä poiskin. En jaksaisi kuunnella enää yhtään ilkeää heittoa koskien Ceciä", Rasmus ilmoitti jonkin ajan kuluttua.

"Ceciä", tuhahdin pilkkaavasti.

Sen sanottuani nousin ylös. Tiesin Kian katsovan minuun vihan ja pettymyksen täyttämillä silmillä, mutta käänsin katseeni ja jatkoin kävelyäni. Tavallaan kaduin käytöstäni, sillä se pilasi myös minun ja Rasmuksen välejä, mutta tavallaan halusin vain suojella häntä. Vaikka Cecilia sitten lähtisikin ilkeyteni takia, ainakaan hän ei särkisi niin pahasti Rasmuksen sydäntä, Rasmus voisi syyttää siitä minua...

Kaikkein pahimpia hetkiä olivat ne illat kun Rasmus ja Cecilia kuhertelivat mahdollisimman äänekkäästi. Heidän ällöttävä nuoleskelunsa kuului minunkin huoneeseeni saakka.

Tiedän, että sinä päivänä kun heidän sänkykuhertelunsa muuttuu seksiksi, niin minä soitan viulua niin epävireessä koko yön kuin vain pystyn!

Se oli taas niitö öitö, joinaistuin tunteja huoneessani täysissä pukeissa ja mietin olinko valinnut väärän elämäntavan kun en edes yrittänyt saada ystäviä. En vain tullut toimeen tai sopeutunut oikein kehenkään tai mihinkään.

Seuraavana aamuna parantelin kampaustani koulun jälkeen. Kia oli käskenyt minun käydä kaupassa. Siinä samassa mietin, että olinkohan minä hiukan liian julma Rasmukselle ja Cecilialle. Tavallaan taisin heijastaa oman turhautumiseni ja ikäväni heidän parisuhteeseensa. He olivat seurusteleet jo aika kauan, ilman että Cecilia olisi ainakaan jäänyt kiinni pettämisestä...

Muutin mieleni kaupasta tultuani. Olin juuri purkanut kaiken ja sulkemassa jääkaappia. Rasmus joi kahvia saarekkeen ääressä. Cecilialla oli vielä tunti koulua, mutta hän tulisi meille vielä illaksi. Ihmettelen miksei yöksi, huomenna olisi kuitenkin lauantai. 

"Miksi sinä olet niin kamala aina Cecilialle?" Rasmus kysyi äkäisesti.

Siirryin salaman puolustuskannalle ja unohdin aiemmat mietteeni.

"Minä en pidä hänestä", minusta asia oli siinä.

"Hän ei ole koskaan tehnyt sinulle mitään!"

"Einiin..."

"Eikä minullekkaan!"

"Vielä..."

Rasmus laittoi mukinsa tiskikoneeseen ja alkoi kinata kanssani. Lopulta en voinut enää pidätellä itseäni. Kyyneleet silmissä purkasin kaiken hänen päälleen.

"Hän on koko koulun tyttöjen keskuudessa tunnettu siitä, että vaihtaa poikaystävää kuin sukkiaan! Sillä lutkalla ei ole tunteita! Hän käyttää ihmisiä niin kauan kun kokee heidät tarpeellisiksi!" huusin ehkä kohtuuttoman lujaa, mutten välittänyt.

Rasmus pisti tietenki vastaan.

Ihmeellistä kyllä saimme asiat sovittua ennen kun saimme aikaan suurempaa riitaa. Rasmus sanoi, että ymmärtää poinntini, muttei halua kuulla minun enää ikinä sanovan nii kamalasti Ceciliasta. Hieman hampaitani pureskellen nöyrryin ja lupasin. Painoin pääni alas ja pyysin jopa anteeksi käytöstäni. Tiesin, etten oppisi pitämään Ceciliasta, mutta veljeni oli minulle silti tärkeämpi kuin niin typerästä asiasta kinaaminen. Rasmus oli sokea tyttöystävänsä virheille.

Pian Cecilia tulikin jo ja Rasmus siirtyi viihdyttämään häntä. He istuivat sohvalle kuhertelemaan ja minä poistuin suosiolla muualle, koska en viitsinyt katsella moista.

Koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä niin siirryin pihalle tekemään tehtäviäni. Kia pyysi meitä osallistumaan kotitöihin, sillä vaikka hän mitä väittää hän alkaa olla jo vanha, eikä pysty pyörittämään niin suurta taloutta omin voimin.

Rasmuskin pääsi tekemään omaa osuuttaan kun Cecilia lähti viimein kotiin.

Kun minulla ei muutakaan tekemistä ollut jäin keittiöön juttelemaan töistä päässeen Kian kanssa. Päätös alkoi kaduttaa minua kun hän kyseli koulusta ja kavereista ja pojista. Vastailin hätäisesti ja vältellen ennen kuin ilmoitin, että voisin mennä auttamaan Rasmusta.

Rasmus kyllä tarvitsikin apua.

Seuraava aamu oli mielestäni lähellä täydellisyyttä. Ei Ceciliaa, ei riitoja. Vain me kolme ja hiljaista, unista juttelua siellä täällä. Vain Chris puuttui ja minun aamuni olisi ollut täydellinen.

Kia nousi ensimmäisenä ja nosti naukuvan ja huomiota kejäävän Tiukun syliinsä.

Keräsin astiat pöydästä ja laitoin täyden koneen pyörimään.

Aamupalan jälkeen Rasmus rupesi katsomaan jotakin leffaa, jossa tapettiin paljon ihmisiä ja jossa oli paljon isorintaisia naisia. Minä en tajunnut elokuvasta hölkäsen pöläystä, mutta en jaksanut keksiä itselleni parempaakaan tekemistä.

Loppu päivän keskityin maalaamiseen. Olin löytänyt itseltäni uuden kyvyn.

Ja vaikka kuinka tuntui, että kesä ei koskaan tulisi niin pian ilma alkoi lauhtua ja talvi taittui kevääksi. Ilma alkoi pikkuhiljaa olla jo niin lämmin, että aurinko heijastui vedestä ja rantahietikko lämpeni taivaalliseksi. Löhösinkin yleensä koulun jälkeen rannalla imien kevätauringon lämpimimmät säteet itseeni.

Kesän tulossa oli muitakin hyviä puolia kuin lämpö ja auringonvalo.

Chris päättäisi pian yliopiston ja tulisi takaisin. Halusin kovasti tietää, että oliko hän aloittanut jo uuden elämän ilman minua, odotinko häntä turhaan.

~*~

Selvä tyhjien lupauksien ja turhan jauhamisen aika on ohitse, sillä osa viisi ilmestyy nyt teidänkin silmillenne! (:
Helpoksi tätäkään ei tehty, mutta hammasta purren eteenpäin. Photobucketin ja kahvin voimalla tuhlaan turhat tunnit tähän ^^  Toivottavasti pidätte <3! 

~*~

Äidin lähdön jälkeen kaikki oli erilaista. Talon valtasi raukea hiljaisuus ja minun mielessäni kasvoi toivo paremmasta huomisesta. Elämästä ilman riitoja ja turhia murheita.

Jotenkin ilmapiiri muuttui päivä päivältä enemmän vaivaantuneeksi. Meillä ei oikein ollut mitään sanottavaa toisillemme enää. Koko pienen lapsuuteni elämä oli ollut huutoa, riitoja ja pieniä onnellisia hetkiä, nyt oli vain tyhjiä ja hiljaisia huoneita.

Mutta kai minä kuvittelin, että kaiken sen turhautuneisuuden keskellä kaikki oli hyvin.

Eräänä iltana kuulin isän äänen kantautuvan eteisestä. En kuullut kenenkään vastaavan, mutta epäilin, että äiti oli palannut.

Rasmus ilmeisesti pelkäsi samaa, sillä astuessani ovestani ulos tajusin hänen seisovan jähmettyneenä huoneensa suulla.

Isän ääni voimistui ja hän astui puhelimeen puhuen nurkan takaa. Hän keskusteli matalalla äänellä jonkun kanssa.

Salakuuntelusta kiinnijäämisen pelossa pinkaisimme Rasmuksen huoneeseen ja suljimme oven varovasti perässämme.

Oven takana meille nousi äänetön kina siitä kumpi saa salakuunnella ja vanhemman sisaruksen titteliini vedoten voitin kisan.

"Niin, ymmärräthän, tilanne on kinkkinen."

"Ei, en haluaisi heidän tietävän."

"Heti huomenna?"

Rasmus, joka oli kuunnellut lattianraosta, näytti järkyttyneeltä.

Emme olleet kuulleet paljoa ennen kuin isän ääni vaimeni jälleen kuulumattomiin, mutta pelkäsimme pahinta. Istuimme Rasmuksen lattialla monta tuntien vuoroin itkien pelosta ja kauhusta, vuoroin arvailleen mistä oli kyse.

Aamulla kun odotimme aamiaspöydässä isän heräämistä kinasimme siitä, että kumpi kysyy isältä eilisestä puhelusta.

Tehtävä lankesi minulle, koska Rasmus väitti minun olevan vanhempi, typerä syy, olemme kaksosia...

Mutta kun isä istui alas en voinut edes pidätellä itseäni, sanat vain karkasivat suustani, haluamattanikin.

"Sinä lähetät meidät pois", töksäytin. Pelkäsin, että olimme osuneet väärään, mutta isän kasvoille leviävä suru paljasti minun olevan oikeassa.

Se on totta, minun on pakko saada hoitoa mielenterveyteni takia. Minä haluaisin, että te ymmärrätte minua ja menette asumaan yhden sukulaisen luo, joka ottaa teidän mielellään vastaan.

Isän sanat pyörivät päässäni kun katselin viimeisen kerran alas kerrostalomme pihaa, se kaikki kuuluisi nyt menneisyyteen. Me lähtisimme muutaman minuutin päästä.

Me saavuimme vihreän paritalon pihaan. Ovi oli auki kutsuen kevättuulta sisään. Oli harvinaisen lämmin päivä ottaen huomioon, että olimme vasta kevään alkupuolella. Isä lähti pian tarpomaan varmoin askelein kohti uutta kotiamme.

Päästyämme sisään avokeittiöstä käveli luoksemme nainen, joka oli isän kertoman mukaan Kia Douggan. Hänellä oli ikää melkein viisikymmentä vuotta, mutta se ei vielä näkynyt hänestä ulkoisesti lainkaan. Silmien kulmissa oli hienoisia ryppyjä, kuin selvittämättömiä huolia.

Vaihdettuaan muutaman sanan uuden huoltajamme kanssa isä halasi vuoroin minua ja Rasmusta. Meinasin hukkua hänen lämpimään halaukseensa ja tiesin, että se olisi viimeinen pitkään aikaan. Kyyneleet kihosivat silmiini, mutta esitin jälleen vahvempaa ja taioin kasvoilleni epätoivoisen hymyn.

Rasmus jäi katselemaan ikkunasta ulos kauan isän lähdettyä. Näin hartijoiden väpättävän aavistuksen. Tiedän tarkalleen miltä hänestä tuntui. Täysin tyhjältä, jotenkin hylätyltä ja silti siltä, että isä pitäisi meistä aina huolen.

Kia pahoitteli, että joutui poistumaan töihin melkein välittömästi, mutta hänen poikansa tuli esittäytymään meille.

"Olen Chris, te olettekin varmaan Bonnie ja Rasmus, äiti pyysi, että kävisimme syömässä ja ostamassa teille muutamat uudet vaatteet. Kävisikö se?"

Tunnelma oli aluksi kovin vaivautunut monestakin syystä. Ensimmäinen oli se, ettemme tunteneet tätä uutta poikaa, joka astui elämäämme niin monen surun keskellä. Toinen oli se, ettemme me olleet koskaan aiemmin olleet Rasmuksen kanssa missään ravintolassa. Kolmas syy oli se, että meillä ei ollut mitään kerrottavaa ja... voisin jatkaa tätä listaa ikuisuuksiin.

Pian ilmapiiri alkoi kuitenkin hieman hellittää. Chris kertoi meille päättävänsä lukion sinä vuonna ja jatkavansa yliopistoon opiskelemaan mahdollisesti lakia. Kuuntelin haltioituneesti hänen kertomuksiaan. Minä en ollut koskaan pärjännyt koulussa, saati käynyt siellä kamalan ahkerasti.

Palattuamme takaisin talolle - kotiin, tuntui vielä hiukan liian oudolta - Chris esitteli meille takapihan, seinän ja aidanvierustaa koristivat tomaati- ja mansikkapensaat. Päiväkausia paistanut aurinko oli saanut ne hieman näivettyneen oloisiksi, mutta iltapäivällä puhjennut vesisade luultavasti korjaisi hieman asiaa.

Kun kiertelin pientä kahden makuuhuoneen, kahden kylpyhuoneen, keittiön ja olohuonemaisen eteisen asuntoa löysin Chrisin makuuhuoneen. Se oli jaettu kahtia ja Chrisin nurkkauksen lisäksi huoneen perällä oli upeita prinsessa kalusteita. Ihailin niitä silmät kiiltäen ja ihmettelin, että kenen ne voisivat olla.

Kysyin huoneesta odotellessamme Kiaa ja Chris kertoi sen kuuluneen hänen siskolleen, joka ei enää asunut kotona. Chrisin katseen takana oli jotakin, surua? Minusta tuntui, että tämä oli lähtenyt jonkin riidan päätteeksi.

***

Viikonlopun ajan me tutustuimme uuteen perheeseemme. Chrisin isän mainitsemisesta seurasi usein vaivaantunut hiljaisuus, mutta Kia sanoi vain, että he olivat eronneet vuosia sitten eräänlaisten väliintulojen myötä. En oikein ymmärtänyt sitä, mutta annoin asian olla. Kia puhui tyttärestään pelkkää hyvää, mutta haikeus hänen silmissään sai minut uskomaan, että tytär oli mahdollisesti kuollut.

***

Maanantai aamu valkeni pilvisenä, mutta yllättävän kirkkaana. Katselin itseäni pitään peilistä. Päälläni oli uudet vaatteet ja hiukseni olivat lyhyet. Olin leikannut ne sunnuntai-iltana keittiösaksilla, sillä halusin olla erilainen kuin ennen. Yritin kääntää uutta lehteä elämässäni, mutta niin lyhyen ajan jälkeen se vaikutti tietysti mahdottomalta.

Mitä lähemmäs kesää tulimme, sitä paremmin minä ja Chris tulimme toimeen. En tietenkään saanut koulusta kavereita, koska kaikki vanhat luokkalaiseni yhdistivät minut edelleen huoraavaan äitiini ja mielipuoliseen isään. Selvisin Chrisin ja Kia tuella silti useimmista koulupäivistä itkuani pidätellen.

Rasmus oli edelleen hiljainen, mutta kyllä hän Kialle puhui ongelmistaan. Myös häntä kiusattiin rajusti koulussa ja pitkän keskustelun jälkeen Kia lupasi, että vaihdamme koulua ensi lukukaudeksi. Hän suunnitteli myös muuttoa.

Kaikesta huolimatta hän kunnosti suuremman makuuhuoneen meille kolmelle. Se oli ihaninta, mitä minulla oli siihen mennessä koskaan ollut. Kotona äidillä ja isällä ei koskaan ollut varaa ostaa meille mitään ylimääräistä, mutta Kia osti kaiken tarpeellisen ja hieman päälle.

Eräänä päivänä kotiin tullessamme Kia kutsui minut ja Rasmuksen ruokailemaan erään yksityiskoulu rehtorin kanssa, jonka hän oli kutsunut kylään.

Rehtori oli hyvin ymmärtäväinen vanhoja arvosanojamme kohtaan Kian selitettyä, että meillä oli ollut kotona vaikeaa, mutta sitä tosiasiaa kukaan ei voinut kiertää että meidän arvosanamme olivat surkeat. Rehtori painosti sitä, että jos emme yltäisi vaadittuun tasoon päättötodistuksissamme yksityiskoulu jäisi haaveeksi.

***

Elämämme suunnan muutoksesta huolimatta stressasin nykyisin koulua huomattavasti enemmän kuin ennen ja stressi kaivoi aivoistani kaikki aiemmat pahat asiat mieleeni. Varsinkin öisin.

Öiset painajaiset uuvuttivat minua ennestään ja tuntien valvominen nukahtamisen pelossa sai aamuisin nousemisen hankalaksi, mutta painoin silti täysillä eteenpäin.

Kia oli tilannut meille jo valmiiksi koulupuvut, sillä hän sanoi uskovansa meihin. Valvotuista öistä huolimatta aina kotiin tullessani puin uuden uniformuni ihastellen päälle ja istuin opiskelemaan.

Ja jotenkin todistusten jaossa pelon kouristellessa mahassani raskas työni palkittiin. Juoksin suoraa kotiin näyttämään sitä innoissani Kialle. Hän näytti positiivisesti yllättyneeltä, mutta sanoi heti perään uskoneensa minun pystyvän siihen.

Rasmus tuli perässäni innosta pomppien näyttämään riittäviä arvosanojaa. Kia sanoi olevansa ylpeä meistä molemmista.

Kesälomalla alkoi myös muuttopojektimme, sillä Kia kertoi ostaneensa meille unelmoimansa talon. Silti hän katsoi haikeasti asuntoa, jossa oli viettänyt suurimman osan elämästään.

Ja viimein se oli totta. Saavuimme meren rannalle, jossa uusi valtava omakotitalomme sijaitsi. Kia kertoi, että kunnostaisimme pihan kunhan meillä olisi aikaa siihen.

Astuin ovesta sisään ja ihailin kaikkea ympärilläni. Tämä oli sellainen talo, jossa rikkaaksi syntyneet ihmiset asuivat, mutta sekään ei riittänyt. Jostain syystä vajaassa puolessa vuodessa minusta, ryysyläisestä oli tullut rikkaan naisen elättämä.

Kia sanoi, että minun huoneeni oli yläkerrassa ja hän oli ottanut vapauden sisutaa sen ja pyysi minua käymään katsomassa pidinkö siitä vai pitäisikö aloittaa alusta.

Ylhäällä oli vain kolme ovea ja yhteen niistä oli kiinnitetty kyltti, jossa luki Bonnie koukeroisin ja vaaleanpunaisin kirjaimin. Vaaleanpunainen ei ehkä ollut minun värini, mutta avasin oven henkeäni pidätellen ja tajusin purskahtavani itkuun huoneeni nähdessäni.

Se oli kuin unta, josta minun täytyisi lopulta herätä.

Sänkyni takana oli syvennetty ikkuna, josta näki suoraan takapihallamme vellovalle merelle.

Minä juoksin alas aivan haltioissani ja kyynelten virratessa poskillani. Kia seisoi ovensuussa ja Rasmus oli luultavasti tutustumaan omaan huoneeseensa. Chris oli olohuoneen puolella tutkien kirjahyllyä.

Syöksyin Kian kaulaan ja itkin hänelle kiitostani.

Edessä oli valitettavasti myös hyvästejä, sillä Chrisin piti muuttaa lähemmäs yliopistoa, jonne hän lähtisi opiskelemaan. Olen aina vihannut hyvästejä ja roikuin epätoivoisesti hänen kaulassaan pidempään kui edes hänen äitinsä. Hän oli sentään paras ystäväni.

Minä ja Kia pidättelimme molemmat kyyneleitämme, mutta Chris lupasi pitää yhteyttä.

Juoksin Chrisin taksin vierellä, kunnes jäin liikaa jälkeen. Vilkuttaen paras ystäväni vain katosi ulottumattoomiini.

Hänetkin menetettyäni saatoin vajota hiukan apaattiseksi ja uppoutua vain omiin ajatuksiini. Lukkiuduin huoneeseeni moniksi tunneiksi ja tuijottelin vain merta.

Eräänä päivänä Kia komensi minut ulos ja siellä minua odotti pieni yllätys. Hän kyllästyi viimein yksinäisyyteeni, sillä Rasmus oli saanut hieman ystäviä läheisistä taloista ja minä velloin täydellisessä yksinäisyydessäni. Sain pienen kissan, jonka nimesin Tiukuksi.

En vain voinut olla hymyilemättä, se pikkuinen sulatti sydämeni hetkessä.

Kia raahasi sille ostamansa tyynyn huoneeseeni, jonne Tiuku majoittuikin iloisesti naukuen. En voinut olla hymyilemättä illalla kun katselin pienen kissani leikkimistä tyynyn napeilla.

Lopulta kesän oli silti päätyttävä, elämäni parhaan kesän. Koulu alkoi, mutta nyt se olisi täynnä uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tienneet meistä mitään ja arvostelivat vain sen perusteella mitä tuleman piti.

Uskoin, että isäni rohkean päätöksen ansiosta olin saanut elämässäni uuden mahdollisuuden. Kuin joku olisi puhaltanut ilmaan uuden väärikkään saippuakuplan, joka hohtaa uutta toivoa. Pelkäsin sen puhkeavan ennemmin tai myöhemmin, mutta sillä hetkellä osasin vain nauttia uudesta tilaisuudestani.

***

Ja tattarattaraa! Siinäpä se kommenttia?  Pahoittelen hyvin paljon muutamassa kuvassa vilkkuvaa timanttia ja rakennusneliöitä kahdessa kuvassa! Toivottavasti saan armoa huolimattomuudestani :<

Sitten vielä muutama ekstrakuva;

Siinä on uuden talon alakerta (: Eipä siinä paljoa, ruokailutila on keittiön yhteydessä. Aamiainen syödään yleensä saarekkeen reunassa. Olohuone on yhdistettynä aulaan. Alakerrassa on myös isompi kylpy- / kodinhoitohuone ja Kian makuuhuone.

Yläkerta on parvenkaltainen ja siellä on ainoastaan lastenhuoneet ja pieni kylpyhuone heidän käyttöönsä.

Sitten vielä parempi kuva Chrisistä heidän tapaamispäivänään :3

Bonnie innostui baletista saadessaan balettitangon huoneeseensa.

Ja tässä hieman esimakua siitä miltä tyttönen tulee tulevaisuudessa näyttämään (;

Hei, olen tässä nyt tasaisin väliajoin käynyt tarkistelemassa onko kuvat jo tulleet, mutta mitään ei ole tapahtunut. Yritin myös lisätä kuvat tänne uudelleen, mutta sekään ei näköjään toiminut, koska sain näkyviin kaksi(!!) kuvaa. Jos kuvat eivät tämän kuun puoleen väliin mennessä ole mystisesti vuodatukseen ilmaantuneet niin aloitan taistelun photobucetin kanssa ja yritän ne sitä kautta saada tänne siirrettyä, koska en halua pitkittää enää turhaan uutta lukuani. Joten lupaan, että ennen tämän kuun viimeistä päivää te saatte sen osan luettavaksenne jahka sen vielä haluatte lukea <3 kiitos kärsivällisyydestänne

***

***

Hei! Kuten kaikki huomaavat ja luultavasti tietävät, vuodatus on uudistunut ja sen myötä myös Welledien ulkoasu. Minulla on tarinan ainekset jo valmiina, mutta ongelmien takia en ole saanut tarinaani vieläkään julkaistua. Minä kirjoitin sen jo kerran kokonaan, mutta vuodatus ei jostain syystä julkaisuut sitä, kiireiltäni ja kiukultani en ole uudestaan sitä tänne kirjoittanut.

  Lupaan kuitenkin, että uusi osa tulee kunhan vuodatus ystävällisesti palauttaa kuvani tänne, sillä photobucketissa oli jotain ongelmia aikanaan, enkä saanut niitä sinne liitettyä, pahoittelen siis jatkuvaa viivästymistä, mutta uusi osa on tulossa ja sen jälkeisenkin kuvaaminen jo hyvässä vaiheessa (:

  Elämäni on tällä hetkellä aika kiireistä, eikä koneella olemiseen ole paljoakaan aikaa, mutta yritän saada osat tänne kun saan raavittua kokoon tarpeeksi aikaa. Yritän käydä nyt ainakin muutaman kerran viikossa koneellani katsomassa onko vuodatus palauttanut kuvani ja kun näin tapahtuu niin varaan kyllä yhden iltapäivän aikaa tälle blogilleni. Kiitos kärsivällisyydestänne<3

Tässä teille vielä seuraavan osan otsikkokuva (:

Michael juoksi minkä jaloistaan pääsi, jotta hän pääsisi mahdollisimman kauas. Hän ei yrittänyt katsoa missä oli, sillä hän pelkäsi haluavansa palata.

Lopulta, kun Michael oli juossut niin kauan kuin jaksoi ja hänen jalkansa alkoivat täristä jopa kävellessä, hän pysähtyi. Hän katseli ympärilleen ja huomasi päätyneensä jonnekkin hyvin rähjäisten ja vanhojen talojen alueelle. Talot oli nostettu korkealle, sillä lähistöllä oli joki, joka saattoi tulvia rankkasateiden ja talven jälkeen. Asuinalueen takana oli valtavasti roska-astioita ja hylättyjä huonekkaluja. Michael pisti sen merkille ja ajatteli kysyä, olisivatko huonekkalut vapaasti otettavissa.

Michael huomasi useamman kuin yhden talon edessä 'vuokrattavana' -kyltin. Michael tiesi, ettei vuoraisäntä/-emäntä saapuisi paikalle kuin vasta aamun koitteessa, jos silloinkaan, joten hän päätti etsiä nukkumapaikkaa. Hän ei halunnut kauaksi alueelta, mutta onneksi pihalla oli pöytiä ja tuoleja.

Micael asettui tuolille retkottamaan ja kohotti katseensa taivaalle. Hän huomasi pian ajattelevansa äitiä ja Marielia. Mitähän Tes ajattelisi aamulla tajutessaan, että Michaelia ei enää ollut? Ikävöisikö Mariel häntä vai olisiko vain helpottunut päästessään hänestä eroon? Yrittäisivätkö he etsiä häntä? Tuskin. Poliiseja ei kiinnostanut alati karkailevat teinit, eikä äidillä olisi varaa yksityisetsivään. Michael huokaisi. Tes varmasti soittaisi koululle heti aamulla tai sitten parin päivän päästä tajutessaan Michaelin kadonneen. Äiti ei aina huomannut jos hän oli muutaman päivän omissa oloissaan tai jonkun kaverin luona. Michael päätti vältellä koulua, ainakin jonkin aikaa.

'Odotan kunnes äiti toipuu karkaamisestani ja otan sitten yhteyttä', Michael ajatteli ennen kuin asettui paremmin pöydälle ja nukahti sitten siihen. Aamulla häm heräsi vuokraisännän kysymyksiin ja alkoi neuvotella tämän kanssa vuokrasta.

Lopulta he pääsivät vuokrasopimukseen ja Michael lupasi joskus tehdä jotain korjaushommia tai soittaa viikonloppujuhlissa ennen kuin saisi vakituisia töitä. Vuokraisäntä oli tottunut tälläisii tarjouksiin, sillä hän oli usein tekemisissä karanneiden teinejen kanssa, tälläistä aluetta kun piti.

Michael tarkasteli uutta pientä asuntoaan. Siinä oli yhdistetty keittiö ja olohuone, niiden lisäksi vielä pieni wc ja makuuhuone. Seinät olivat hieman kuluneet, lattiassa oli asumisen jälkiä edellisiltä asukkailta. Katon rajassa oli muutamia kosteusvaurioita, mutta muuten talo näytti kotoisalta.

"olohuoneessa" oli vain vanhasta patjasta taiteiltu sohva ja puulaatikoista koottu pöytä, sekä kirjahylly oven vieressä. Keittiö ei ollut paljon upeampi. Vanha hella ja elämää nähnyt jääkaappi, no oli sentään jääkaappi. Keittiönpöydän tuolit olivat erilaiset ja sininen tuoli luuhistui muutaman käyttökerran jälkeen. Wc oli niin mitäänsanomaton, ettei Michael viitsiny pitemmäksi aikaa jäädä sinne.

Makuhuoneessa oli valmiiksi rakennetun vaatekomeron lisäksi sänky ja toisella seinustalla vanha puulaatikosto. Asunto oli kaikenkaikkiaan ihan mukavan oloinen, vain muutamat lisähuonekkalut ja hänen omat tavaransa ja se tuntuisi jo kodilta. Läheiset roskalavat ja -astiat, sekä lukuista hylätyty huonekalut somistivat seuraavat kuukaudet hänen asuntoaan. Loppujen lopuksi siitä tuli oikein kotoista pieni asunto.

Michael nautti siitä kun kukaan ei ollut käskemässä, tosin rahanpuute ja heikot ruuanlaittotaidot olivat yksinäisyyden haittapuolia. Hän eli monta viikkoa pelkillä muroilla ja leivällä. Hella ei oikeastaan päässyt käyttöön juuri ollenkaan. Joskus harvoin kun Michaelin alkoi haluttaa teetä.

Rahanpuutteen vuoksi hän yritti etsiä töitä ja kävi myös muutamissa haastatteluissa, mutta lukion keskenjättänyt kuusitoista vuotias ei ollut se mitä he koskaan hakivat. Mitä enemmän Michael yritti sitä toivottomammalta koko juttu tuntui.

Eräänä iltana kun Michael yritti rauhoittaa hermojaan soittamalla uusia sävellyksiä hän kuuli ovelta heikon koputuksen. Hän tiesi maksaneensa vuokran ja oli varma siitä, ettei se ollut kukaan naapureista, joten hän jatkoi. Kun koputus jatkui hän oli varma, ettei kuullut omiaan. Kävellessään ovelle hän pohti tarkoin kuka se voisi olla, mutta äitiään hän ei halunnut epäillä, muttei keksinyt muitakaan. Peloissaan hän avasi oven.

Mutta hänen ovensa takana seisoi nuori itkeneen näköinen tyttö. Tytön tummat kajaalit olivat valuneet poskille ja hän piteli itseään kiinni kuin pelkäen sortuvansa maahan hetkenä minä hyvänsä. Tytön kasvoilla oli epätoivoinen ja väkisin aseteltu hymy. Pää oli kallellaan kuin anoen apua. Michael ei voinut kuollakseen keksiä kuka tuo oli.

Sitten hänen muistojensa sopukasta löytyi hänen lapsuusajan kaverinsa. Aina niin kaunis ja kaikille kiltti Samantha Douggan. Tyttö oli ollut samalla luokalla kunnes he olivat menneet eri lukioihin ja heidän tiensä olivat eronneet. Samantha oli yksi ainoista asioista, miksi Mich oli edes jaksanut mennä ala-asteella kouluun.

Tunnistettuaan tytön Michael päästi tämän sisään. Saman tien kun Samantha lakkasi pitelemästä itseään hän rojahti lattialle ja aloitti hillittömän itkun. Tyttö oli selvästi pidätellyt kyyneliään seisoessaan hänen ovellaan.

“Anteeksi Mich. Voisinko, voisinko mitenkään jäädä yöksi?” Samantha sai sanottua nyyhkimisensä lomasta.

“Totta kai!” Michael hymyili lämpimästi vanhalle ystävälleen.

Parin tunnin kuluttua kun Samantha sai itkunsa kuriin hän konttasi Michaelin viereen, joka istui sohvalla. Samantha kietoutui pieneen sykeröön ja katsoi Michaelia. Hän tunsi olevansa miehelle selityksen velkaa.

“Mich, minun pitäisi varmaan kertoa sinulle miksi olen täällä tähän aikaan ja tällaisessa kunnossa.”
“Ei sinun tarvitse, jos et halua”, Michael lupasi heti.
“Minä haluan. Sinä tiedät, ettei minun isäni ole koskaan ollut… kovin uskollisen oloinen. Totta kai hän rakasti minua, muttei koskaan äitiäni.” Kyllä Michael tiesi. Sam Douggan oli pahimman luokan flirttailija.
“No minä sain hänet viimein kiinni pettämisestä. Toki meillä ravaa naisia jatkuvasti ja kyllä minä tiedän, mitä he touhuavan, mutta silti! Olin menossa hakemaan keittiöstä lasin vettä kun en viitsinyt häiritä ‘nukkuvaa’ isääni. Siinä he olivat keittiön tasoja vasten, nuoleskelemassa toisiaan ilman paitoja. Se narttu tosin availi jo isäni housujakin.
 En kestänyt sitä kaikkea. Otin ja häivyin. Toivon, että äitikin saa pian selville ja vie veljenikin pois, sillä en viitsinyt ottaa häntä mukaani. Huhu kiersi, että asut täällä, enkä keksinyt muutakaan paikkaa tähän hätään, joten… no tässä ollaan. “

“Tiedätkö helpottaa ihan mielettömästi kun on sun kaltaises ystävä, jolle voi puhua.”, Samantha hymyili siirryttyään istumaan sohvalle Michaelin viereen.
“Mä olen aina sua varten”, Michael lupasi ja vastasi hymyyn.
“Mulla on ollut ikävä sua”, Samanta kuiskasi.
“Mullakin sua”, Michael sanoi yhtä hiljaisella äänellä.
 

Ennen kun Michael ehti en enempää reagoida, oli Samantha jo kavunnut hänen syliinsä  ja hieroi hänen niskaansa pehmeillä sormillaan. Samanthan hiukset tuoksuivat viileälle Kesäyölle.
“Ethän sä katoa enää? Ethän mene pois?” Samantha pyysi hiljaa vaikeroivalla äänellä.
Michaelin niskaa kihelmöi tytön kosketus ja hän päätti luvata tytölle mitä vain tämä ikinä keksisi kysyä. Hän ei halunnut tytön lähtevän.
 

Hitaasti Samantha liikkui lähemmäs Michaelia ja poika tajusi kurottautuvansa lähemmäs tytön pehmeiltä näyttäviä huulia. Michael tunsi tytön hengityksen poskellaan.
“Ethän sä jätä mua enää?”
“Sä olet Michael aina ollut mulle enemmän kun vain ystävä”, Samantha kuiskaili Michaelille.
 

“Mä nimittäin rakastan sua”, Samantha kuiskasi.
Michael oli jo vastaamassa, mutta sitten tytön huulet laskeutuivat hänen omilleen. Michael maistoi huulten kirsikkaisen maun ja haistoi tämän makean hajuveden tuoksun. Tytön vartalo liimaantui Michaelin omaan ja Michael huomasi tarrautuvansa tiukemmin tyttöön. Michaelilla ei ollut enää aikomustakaan päästää irti.

Suudelmat vaihtuivat himokkaammiksi ja Michael tunsi painautuvansa sohvaa vasten kun Samantha syvensi heidän suudelmiaan. Tytön vartalo oli jo niin kiinni pojassa, että olisi ollut vaikea sanoa mistä toinen alkoi ja toinen loppui. Michael oli lähes huumaantunut, mutta sitten hänen aivonsa alkoivat soittaa sireeniä. Hän työnsi nopeasti samanthan pois sylistään ja nousi ylös.

“Mun piti auttaa sua! Ei käyttää tilaisuuden tullen hyväksi!” Michael murisi lähinnä itselleen.
“Mich”, Samanta yritti.
“Miksen mä osaa olla kunnolla. Sammy tä on väärin”, poika paasasi itselleen.
Sitten Samantha ärsyyntyi ja nousi sohvalta.

Samantha käveli Michaelin luo ja painoi kätensä tämän poskelle. Tytön kasvoilla oli lempeä ilme.
“Tuntuuko tä väärltä?” tyttö kysyi hymyillen.
“Ei… Mutta…” Michael kompasteli sanoihinsa.
“Miten se vois olla väärin, jos se ei tunnu siltä?” Samantha uteli.
“Älä viitsi Sammy. Sä olet shokissa, et mä vois käyttää sua hyväksi kun se vois olla susta aamulla aivan kamalaa. Älä kiusaa mua enempää”, Michael sanoi haikeasti.
Samantha näytti haluavan sanoa vielä muutaman sanan, mutta päätti olla hiljaa.
“Tuolla on makuuhuone, mä nukun sohvalla”, Michael ilmoitti.
Samanthalle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kun totella kiltisti.
 

Michael kuunteli kun hänen makuuhuoneensa ovi suljettiin. Pojan kasvoille ilmestyi hymy. Hänestä oli aivan mahtavaa saada lapsuusajan yksi parhaista ystävistä takaisin, mutta Samanthan tunnustus sai hänet hieman hämilleen. Michael ei uskonut olevansa mitään verrattuna niihin poikiin, joiden kanssa Sammy pyöri yläaste ajat. Pikkuhiljaa Michael alkoi vajota suloiseen uneen.

Aamulla Michaelilla ei aluksi ollut mitään ideaa miksi hän nukkui sohvalla. Sitten eilinen alkoi palailla hänen mieleensä ja hän muisti Samanthan ja kaiken muunkin. Hän mietti olisiko tyttö jo lähtenyt ja näkisikö hän tätä enää koskaan. Pieneltä osin poika oli ylpeä itsestään ja siitä, että oli torjunut tytön ja osannut lopettaa ajoissa. Pieneltä osin hän katui, sillä hänkin saattoi olla ollut joskus hieman ihastunut tyttöön.

Sitten Michael kuuli oven pamahtavan kiinni ja näki Samanthan, joka kantoi lehteä. Tosin Samantha näytti rutkasti erilaiselta kuin eilen illalla. Oliko Michael muka kuvitellut Samanthan ja tyttö olikin oikeasti joku muu? Pelko kouraisi pojan vatsaa, mutta sitten hän tunnisti tytön tämän hymystä. Michael nousi hitaasti seisomaan ja katsoi tyttöä silmiin varmistuakseen hänen henkilöllisyydestään.

“Sammy? Olet… tuota… erinäköinen”, Michael takelteli.
“Joo… päätin leikata hiukset uuden alun kunniaksi. Ne kiharat muistutti mua liikaa äidistä ja kaikesta mitä se joutuu isän takia vielä kärsimään. Onko ne ihan kamalat?” Samantha selitteli.
“Ei, ne on hyvät”, Michael sanoi totuudenmukaisesti.
Oikeastaan Michaelista hiukset olivat upeat. Entiset prinsessakiharat olivat tehneet Samanthasta jotenkin… tavoittamattoman. Emomaiset hiukset tekivät tytöstä jotenkin hänelle sopivamman. Hänen pienen Sammynsa.
 

“Kiitos. Tota oikeastaan mulla olis muutakin kysyttävää. Mä en oikeen tiedä miten mä kysyisin tätä kun tuota… hmm. Voisinko mä jäädä tänne? Kun en mä kotiinkaan halua mennä ja tuota… en tiiä miten löytäisin kämpän ja kaikkea…”, Samantha loi katseensa alas ja potki jalalla hermostuneesti maata.

"Mitä? Siis tänne? Tähän on ihan surkean pieni kämppä! Ja siis huonolla alueellakin. Etkö sä muka sais parempaakin? Sun porukathan  on vähän rikkaampiakin. Eikö ne hommais sulle kunnollisen kämpän? Mitä ne ees ajattelis kun sä muuttaisit tänne mun seuraks!" Michael oli muka kauhistuneena.

Ja ennen kuin Samantha ehti sanoa sanaakaan Michaelin ilme vaihtui hymyyn ja ilkikurinen pilke muodostui hänen silmiinsä.
“Totta kai sä voit jäädä tänne höpsö! Miks mä muka häätäisin sut pois täältä? En mä vois toivoa ihanampaa ihmistä kämppäkaveriks ja meillä on niin paljon puhuttavaa niiltä vuosilta ku ei oltu yhteyksissä! Mutta vuokranmaksuun saat kyllä osallistua!” Michael nauroi.

“Oikeesti? Mä ehdin jo pelästyä, että pakotat mut takasin kotiin! Totta kai mä osallistun vuokran maksamiseen! Enhän mä muuta vois ees kuvitella! Mä voisin myydä tauluja tai jotakin. Mä oon ihan hyvä maalaamaan, äiti opetti ja se kävi aikanaan taidelukiotakin ja kaikkea!
Michael sä olet maailman ihanin ihminen! Mitä mä tekisin ilman sua!” Samantha hihkui onneissaan.

Noniin! Sellaisen osan sain tänään väsättyä kasaan ^^ Kommentit olisi ihania<3